Tämä kirjoitus perustuu paljolti subjektiivisiin kokemuksiin urheilijana ja siitä, millaisen muutostoiveen se on avannut suomalaiseen urheiluun. Myös keskustelut asiasta enemmän tietävien ystävien (mm. Mikko Mäntylä) on tuonut tuoreita näkökulmia suomalaiseen urheiluun.
Omat kunnolliset kokemukseni kilpaurheilijana palautuvat 1990-luvulle. Vasta jälkikäteen olen tajunnut, että tuossa iässä ei kehoa osannut kuunnella ja suuren osan ajasta olin täysin juntturassa ja ylikunnossa. Tämä lienee yhtenä syynä siihen, että myös motivaatio koko hommaan katosi ja lopetin melkein kertalaakista vuonna 1997. Myös uintivalmennuksessa tietotaito on käsittääkseni kehittynyt huimasti kuluneiden viidentoista vuoden aikana.
Loppuunpalamisesta huolimatta en kuitenkaan hylännyt urheilua, vaan jatkoin vähemmän tiukkapipoista kuntourheilua. Tuolloin elämässä ajankohtaiseksi tulivat myös pehmeämmät arvot: vapaaehtoistyö, opiskelu papiksi ja perheen perustaminen. Toisaalta tein myös tutkimus- ja opetustyötä yliopistolla, jossa kilpailu resursseista on äärimmäisen kovaa. Kun nyt olen pikkuhiljaa selviämässä rankoista ruuhkavuosista ja lapset jo kasvaneet suhteellisen isoiksi, on kipinä kilpauintiin syttynyt uudelleen masters-sarjoissa. Olen huomannut, että sopivan rento suhtautuminen kilpailuun motivoi hyvään liikuntaan, terveelliseen ravintoon ja riittävään lepoon. Tällä hetkellä masters-uinti on tuonut sopivaa särmää harjoitteluun.
Mitä tämä kokemus on minulle opettanut? Samalla, kun kipinä kilpauintiin on palannut (paljon terveempänä ja rennompana), ovat mielen täyttäneet kriittiset ajatukset. Olen ihmetellyt yhä enemmän sitä, miksi Suomessa kohistaan niin paljon mitalien ja menestyksen perään. Näyttää siltä, että edelleen jossain määrin ihanteellisena urheilu- ja liikuntaurana pidetään sitä, että saavuttaa 15–30-vuotiaana arvokisamitalin tai edes piiritason menestystä. Sen jälkeen on ihan sama, vaikka heittäisi koko homman läskiksi. Suomi on täynnä etenkin aikuisia miehiä, jotka rapakuntoisena muistelevat, kuinka kovia jätkiä he olivat aikoinaan urheilussa, armeijassa jne. Kunto on mennyt, mutta uho säilynyt, vaikka mielestäni tilanteen pitäisi kehittyä päinvastoin: kunnon pitäisi säilyä, mutta uhon kadota.
Ehkä juuri sellainen ajattelu, jonka mukaan nuorena urheilussa pitäisi ansaita natsat on johtanut siihen, että aikuisena (30-100-vuotiaana) kilpailua on pidetty hieman huvittavana. Täytyy myöntää, että itsekin olen joskus syyllistynyt tällaiseen ajatteluun. Olen aiemmin pitänyt aikuisena kilpailua jotenkin lapsellisena, johonkin ikäkriisiin kuuluvana asiana jne. Nyt olen kuitenkin muuttanut mieltäni kuluneen vuoden masters-kokemusten myötä. Sopiva määrä leikkimielistä tai puolivakavaa kilpailua auttaa terveellisten elämän tapojen ylläpidossa. Tärkeää on kuitenkin se, että kilpailu ja treenaaminen eivät kuormita liikaa muuta elämää. Kohtuus tässäkin asiassa on tärkeää.
Muutoksen tuulet eivät onneksi ole vain puhaltaneet omassa tekemisessä. Aikuisliikunnasta on myös laajemmin tullut trendikästä. Moni aikuinen on onneksi ymmärtänyt sen, miten iso merkitys terveillä elämäntavoilla on omalle psyykkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille. Itsestä huolehtiminen ei olekaan välttämättä pois työnteosta tai perhe-elämästä, vaan parhaimmillaan tukee niitä. Vaikka terveyteen ja liikuntaan keskittyminen on muodissa, odotan vielä suurempaa vallankumousta.
Tuon vallankumouksen tulisi lähteä nykyistä enemmän nuoria valmentavista urheiluseuroista. Kilpaurheilulla on toki aina oma tärkeä sijansa viihteenä, kansoja keskenään yhdistävänä voimana ja kannustuksena. Tästäkin huolimatta mielestäni tulisi kiinnittää yhä enemmän huomiota siihen, miten pyrkisimme turvaamaan sen, että lasten ja nuorten luontainen rakkaus liikkumiseen kestäisi koko eliniän. Jokainen ymmärtää, miten iso niin hyvinvointiin kuin kansantalouteenkin liittyvä voima olisi siinä, jos lasten ja nuorten rakkaus liikkumista kohtaan ja sitä tukevat terveelliset elämäntavat jatkuisivat koko iän. Urheilevanhan ei esimerkiksi tarvitse hakea liikunnasta luonnollisesti syntyvää mielihyvän tunnetta keinotekoisista ja terveydelle haitallisista korvikkeista (mm. alkoholista, tupakasta ja huumeista).
Miten sitten voisimme tukea lasten ja nuorten liikkumista paremmin? Mielestäni on tärkeää kuulla lapsen ja nuoren omia toiveita. Olen itse tutustuttanut omia lapsiani moneen eri urheilulajiin nuorena. Tässä on nähdäkseni monta etua. Monipuolisuus lasten liikunnassa ensinnäkin tutkimusten mukaan ehkäisee urheiluvammojen syntyä. Toiseksi tutustuttamalla lapsi useisiin lajeihin hän pääsee kokeilemaan ja itse arvioimaan, mistä hän nauttii. Kolmanneksi lapsi saa perustuntuman useisiin eri lajeihin ja voi halutessaan (esim. aikuisiällä) helpommin palatakin vanhaan harrastukseen, johon kiinnostus on voimakkaampaa vanhemmalla iällä kuin nuorena. Neljänneksi uskon siihen, että suurimmalle osalle ihmisistä on olemassa sellainen urheilulaji, joka innostaa liikkumaan. Kyse on lähinnä siitä, autammeko lapsia ja nuoria tai myös aikuisia löytämään itselle sopivan lajin.
Harrastuksessa lapsen ja nuoren kuunteleminen on siksikin tärkeää, että lapsilla ja nuorilla saattaa olla jo nykyään kovat vaatimukset yhä monimutkaisemmaksi muuttuneessa yhteiskunnassa. Harrastuksen tulisi olla suurimmalle osalle tosiaan vapaaehtoinen harrastus, josta saa voimaa arjen haasteisiin. Toki vaativaa kilpailua haluavillekin lapsille tulee tarjota mahdollisuuksia. Sen sijaan koulun käynnin tai esimerkiksi hyvien tapojen suhteen lapsilta ja nuorilta pitää edellyttää vastuunkantoa – mielellään viisaasti ja kannustavasti motivoiden.
Toivonkin siten sellaisen urheiluvallankumouksen jatkumista, jossa huomio kiinnittyy menestysnälästä vielä enemmän elinikäiseen liikuntaan. Jään mielenkiinnolla odottamaan sitä, kuinka keskeiselle sijalle esimerkiksi urheiluseuroissa asetetaan elinikäisen liikkumisen ja siitä nauttimisen tavoite. Voitaisiinko kilpaurheiluun tähtäävän toiminnan rinnalle ottaa tavoitteeksi se, että seura tarjoaisi monipuolista ja kiinnostavaa harrastustoimintaa kaiken ikäisille? Eikö juuri hauska ja motivoiva harrastustoiminta ihannetilanteessa myös tue kilpaurheilua tarjoamalla enemmän potentiaalisia kilpailijoita? Samoin eikö kilpaurheilu ihannetilanteessa tarjoa hyviä esikuvia harrastetoiminnalle?
Pohdin myös sitä, voitaisiinko urheilutoimintaan yhdistää enemmän myös hyviä henkisen ja hengellisen kasvun elementtejä (esim. toisen kunnioittamista, suvaitsevaisuutta, tieteen sekä taiteen arvostamista, kohteliasta käytöstä jne.). Niitä me kaikki tarvitsemme – terveellisten ja elinikäisten elämäntapojen lisäksi. Tässä henkisten ja hengellisten arvojen esille nostamisessa aiempaa enemmän olisikin sitten tuo toinen vallankumous.
Jussi Koivisto
PS. Itseäni harmitti nuorena miehenä se, että uintitreenit menivät usein päällekkäin sunnuntain kello 10 jumalanpalvelusten kanssa. Siitä lähtien olen myös pohtinut sitä, miten kilpaurheilussa voitaisiin varmistaa hyvän koulunkäynnin lisäksi myös urheilijoiden edellytykset oman hengellisen elämän hoitamiseen.
- Kirjoittaja on 35-vuotias aviomies, kahden lapsen isä, masters-uimari sekä liikunnasta, tieteestä ja uskonnosta kiinnostunut teologian tohtori ja pappi.