Vietin melko aktiivisen nuoruuden, jolloin kokeilin erilaisia urheilu- ja tekniikkalajeja, mutta urheilijanuorukaiseksi minua ei voitu sanoa. Ala-asteikäisenä pelasin piiritasolla pesäpalloa Lappeenrannan Pesä-Yseissä, sulkapalloa Prismassa ja keilasin paikallisessa seurassa. Teini-iässä aloin pelata kaisa-biljardia ja kilpailin nuorten SM-sarjassa hieman yli 20-vuotiaaksi asti. Tuona aikana varsinainen urheilu jäi oikeastaan kokonaan mutta vain hetkeksi. Ylivoimaisesti eniten aikaani vei kitaransoitto, jonka aloitin jo 11-vuotiaana.
Aloitettuani työelämän ja armeijan aloin huonoryhtisenä taistella alaselkävaivojen kanssa. Heikko lihaksisto sekä vuosikausia kestäneet kropan asentovirheet kostautuivat. Aloitin tuolloin kuntosaliharjoittelun, koska päätin hoitaa selän kuntoon ilman lääkkeitä ja leikkausta. Silti, vaikka näennäisesti treenasinkin, ei vaivoihin löytynyt ratkaisua. Pinnallinen saliharjoittelu jäi kuitenkin osaksi arkea vuosiksi. Aikuisiällä innostuin myös maantiepyöräilystä ja seinäkiipeilystä, mutta kummastakaan ei sittemmin kehittynyt aktiivista harrastusta. Lievän jalkojen pituuseron vuoksi minusta ei koskaan tullut juoksijaa tai edes lenkkeilijää, enkä muutenkaan oikein pitänyt juoksemisesta.
Selkävaivat jatkuivat, ja ilmeisen vääränlainen kuntosaliharjoittelu ajoi minut kokeilemaan uusia treenimuotoja. Uimaan! Loppuvuodesta 2007 pyysin ystävääni Mikkoa mukaan salille ja uimaan Lahden Saksalan uimahalliin. Altaassa otimme leikkimielisen 25 metrin kroolikisan. En muista kumpi sen voitti, mutta ikuisuudelta tuntuvan täysillä polskimisen ja riehumisen jälkeen meinasi mennä taju. Olo oli aivan karsea, ja piti nousta altaan reunalle hengittelemään ja nieleskelemään. Tämä oli pahempaa kuin intin Cooperissa!
Hmm. 25 metriä?? Really? Tuona hetkenä oivalsin, että huolimatta kaikesta näennäisestä aiemmasta ’treenaamisesta’, olin aivan rapakunnossa. Enhän ollut koskaan aktiivisesti harrastanut kestävyysurheilua, joten ei ihme! Sentään tupakanpolton olin tajunnut lopettaa noihin aikoihin. Tuossa hetkessä altaan reunalla oli jotain käänteentekevää, sillä siitä päivästä lähtien olen elänyt eri elämää. Aloin intohimoisesti opetella uintitekniikkaa ja kilpauinnin saloja. Katsoin uintia ja kilpailuja YouTubesta, seurasin valmentajien ja uimareiden videoblogeja, sekä tietysti uin itse aktiivisesti. Aloin myös vahvistaa syviä lihaksia Pilateksessa. Karsin vääränlaisen saliharjoittelun, jotta selkäni kestäisi.
Uinti tuntui heti omalta, selkä tuntui paremmalta kuin koskaan, ja keuhkotkin sai hyvää rasitetta. Ei enää paluuta röökaamiseen! Ensimmäisenä uintivuotenani 2008, uin n. 200km itsekseni opetellen, neljä kertaa viikossa, satoi tai paistoi. Ensimmäisen kevään tavoite oli pystyä uida 1000 metriä vapaauintia yhteen soittoon. Pienen takertelun jälkeen onnistuinkin siinä verrattaen pian. Kesällä aloin opetella kuningaslajia perhosuintia. Saman vuoden syksyllä kävin jo ensimmäisellä tekniikkatunnilla Mäkelänrinteessä Jani Sievisen ja Matti Rajakylän opeissa. Tuolloin oli jo suurta mielenkiintoa kilpailemista kohtaan, ja pian kuulinkin masters-uinnista. Tästä ei ollut paluuta!
Keväällä 2009, kuultuani että lahtelainen masters-maailmanmestari Tommy Rundgren on aktiivinen uimari ja vaikuttaja edelleen, otin Tomppaan yhteyttä. Sovimme tekniikkatunnin Saksalaan, ja tuon tunnin jälkeen masters-uintiurani oli avattu. Tomppa iskikin sellaisen haasteen pöytään, josta en voinut kieltäytyä; aloittaisin Tompan ja Virtasen Jannen valmennuksessa harjoittelun kohti 2009 Tikkurilan pitkän radan masters-SM-kisoja.
Tuosta keväästä lähtien olen ollut aktiivisesti mukana masters-uinnissa, kilpaillut kaikissa masters-SM-kisoissa, käynyt leireillä niin kotimaassa kuin ulkomailla, tavannut mielettömän määrän upeaa uintiväkeä, saanut ystäviä, kokemuksia ja ennen kaikkea, kehittynyt uimarina. Uintioppia olen hakenut USA:sta saakka, vaikka suurimpana potkijana ja motivaattorina on ollut Saksalan kotihalli sekä lukuisat treenit siellä itse mestarin, Tompan, kanssa.
Mitä kilpauinti on opettanut?
Kilpauinti on suurin yksittäinen tekijä elämänmuutoksessani, sillä se on auttanut elämässä sen kaikilla osa-alueilla. Otin täyden vastuun terveydestäni, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Niin hassulta kuin se tuntuukin, kilpauinti on auttanut minua käsittelemään elämän eri osa-alueiden solmuja ja ongelmia. Se on antanut valtavasti positiivista energiaa. Se on auttanut luopumaan ja hyväksymään, sillä huonokin treeni on kuitenkin vienyt aina eteenpäin, jos ei tekniikassa, niin ainakin henkisesti. Puhumattakaan kaikista onnistumisen tunteista, ilosta ja ylpeydestä, kaikista hyvistä fiiliksistä, niin rankkojen treenien jälkeen kuin kisoissakin.
Kilpaileminen on antanut valtavasti itsetuntoa kohdata vaikeita tilanteita, omia pelkoja ja vääriä ajatusmalleja, ja oppiminen on käynnissä edelleen. En ole nähnyt missään niin leveitä hymyjä kuin masters-kisoissa, kun kaikenikäiset ja -tasoiset uimarit nousevat kaikkensa antaneena altaasta. Ja niin kuin seuramme motto sanoo; ”kilpaile tosissasi, älä otsa rypyssä”, juuri tätä aion tehdä. Epäonnistuminen on joskus jopa hauskaa! Nyt suurimpana haasteenani on oppia suhteuttamaan oikea lepo oikeaan treeniin, sillä palautuminen on erityisen tärkeää. No rest, no gain.
Ja mikä parasta, voin vihdoin sanoa olevani urheilijanuorukainen!
Tällä päivämäärällä, 1.1.2014, on uusi seuramme Speedo Masters Finland Suomen Uimaliiton jäsen. Treenit ja kilpaileminen jatkuu entistä uljaammin Speedon nimissä!
SPEEDO MASTERS FINLANDSuomen suurin masters-uintijulkaisu - Speedon äänenkannattaja 6.1.2015