Tupakansavuisista biljardiluolista starttipalleille

Kai Poutanen 1.1.2014

Vie­tin mel­ko ak­tii­vi­sen nuo­ruu­den, jol­loin ko­kei­lin eri­lai­sia ur­hei­lu- ja tek­niik­ka­la­je­ja, mut­ta ur­hei­li­ja­nuo­ru­kai­sek­si mi­nua ei voi­tu sa­noa. Ala-aste­i­käi­se­nä pe­la­sin pii­ri­ta­sol­la pesä­pal­loa Lap­peen­ran­nan Pesä-Yseissä, sul­ka­pal­loa Pris­mas­sa ja kei­la­sin pai­kal­li­ses­sa seu­ras­sa. Tei­ni-iäs­sä aloin pe­la­ta kai­sa-bil­jar­dia ja kil­pai­lin nuor­ten SM-sar­jas­sa hie­man yli 20-vuotiaaksi asti. Tuo­na ai­ka­na var­si­nai­nen ur­hei­lu jäi oi­ke­as­taan ko­ko­naan mut­ta vain het­kek­si. Yli­voi­mai­ses­ti eni­ten ai­kaa­ni vei ki­ta­ran­soit­to, jon­ka aloi­tin jo 11-vuotiaana.

Aloi­tet­tu­a­ni työ­e­lä­män ja ar­mei­jan aloin huo­no­ryh­ti­se­nä tais­tel­la ala­sel­kä­vai­vo­jen kans­sa. Heik­ko li­hak­sis­to sekä vuo­si­kau­sia kes­tä­neet kro­pan asen­to­vir­heet kos­tau­tui­vat. Aloi­tin tuol­loin kun­to­sali­har­joit­te­lun, kos­ka pää­tin hoi­taa se­län kun­toon il­man lääk­kei­tä ja leik­kaus­ta. Sil­ti, vaik­ka nä­en­näi­ses­ti tree­na­sin­kin, ei vai­voi­hin löy­ty­nyt rat­kai­sua. Pin­nal­li­nen sali­har­joit­te­lu jäi kui­ten­kin osak­si ar­kea vuo­sik­si. Ai­kuis­i­äl­lä in­nos­tuin myös maan­tie­pyö­räi­lys­tä ja sei­nä­kii­pei­lys­tä, mut­ta kum­mas­ta­kaan ei sit­tem­min ke­hit­ty­nyt ak­tii­vis­ta har­ras­tus­ta. Lie­vän jal­ko­jen pi­tuus­eron vuok­si mi­nus­ta ei kos­kaan tul­lut juok­si­jaa tai edes lenk­kei­li­jää, enkä muu­ten­kaan oi­kein pi­tä­nyt juok­se­mi­ses­ta.

Sel­kä­vai­vat jat­kui­vat, ja il­mei­sen vää­rän­lai­nen kun­to­sali­har­joit­te­lu ajoi mi­nut ko­kei­le­maan uu­sia tree­ni­muo­to­ja. Ui­maan! Lop­pu­vuo­des­ta 2007 pyy­sin ys­tä­vää­ni Mik­koa mu­kaan sa­lil­le ja ui­maan Lah­den Saksalan uima­hal­liin. Al­taas­sa otim­me leik­ki­mie­li­sen 25 met­rin kroo­li­ki­san. En muis­ta kum­pi sen voit­ti, mut­ta ikui­suu­del­ta tun­tu­van täy­sil­lä pols­ki­mi­sen ja rie­hu­mi­sen jäl­keen mei­na­si men­nä taju. Olo oli ai­van kar­sea, ja piti nous­ta al­taan reu­nal­le hen­git­te­le­mään ja nie­les­ke­le­mään. Tämä oli pa­hem­paa kuin in­tin Cooperissa!

Hmm. 25 met­riä?? Really? Tuo­na het­ke­nä oi­val­sin, että huo­li­mat­ta kai­kes­ta nä­en­näi­ses­tä ai­em­mas­ta ’tree­naa­mi­ses­ta’, olin ai­van rapa­kun­nos­sa. En­hän ol­lut kos­kaan ak­tii­vi­ses­ti har­ras­ta­nut kes­tä­vyys­ur­hei­lua, jo­ten ei ihme! Sen­tään tu­pa­kan­pol­ton olin ta­jun­nut lo­pet­taa noi­hin ai­koi­hin. Tuos­sa het­kes­sä al­taan reu­nal­la oli jo­tain kään­teen­te­ke­vää, sil­lä sii­tä päi­väs­tä läh­tien olen elä­nyt eri elä­mää. Aloin into­hi­moi­ses­ti ope­tel­la uin­ti­tek­niik­kaa ja kil­pa­uin­nin sa­lo­ja. Kat­soin uin­tia ja kil­pai­lu­ja You­Tu­bes­ta, seu­ra­sin val­men­ta­jien ja ui­ma­rei­den vi­de­o­blo­ge­ja, sekä tie­tys­ti uin itse ak­tii­vi­ses­ti. Aloin myös vah­vis­taa sy­viä li­hak­sia Pilateksessa. Kar­sin vää­rän­lai­sen sali­har­joit­te­lun, jot­ta sel­kä­ni kes­täi­si.

Uin­ti tun­tui heti omal­ta, sel­kä tun­tui pa­rem­mal­ta kuin kos­kaan, ja keuh­kot­kin sai hy­vää ra­si­tet­ta. Ei enää pa­luu­ta röökaamiseen! En­sim­mäi­se­nä uin­ti­vuo­te­na­ni 2008, uin n. 200km it­sek­se­ni ope­tel­len, nel­jä ker­taa vii­kos­sa, sa­toi tai pais­toi. En­sim­mäi­sen ke­vään ta­voi­te oli pys­tyä uida 1000 met­riä va­paa­uin­tia yh­teen soit­toon. Pie­nen ta­ker­te­lun jäl­keen on­nis­tuin­kin sii­nä verrattaen pian. Ke­säl­lä aloin ope­tel­la ku­nin­gas­la­jia per­hos­uin­tia. Sa­man vuo­den syk­syl­lä kä­vin jo en­sim­mäi­sel­lä tek­niik­ka­tun­nil­la Mä­ke­län­rin­tees­sä Jani Sie­vi­sen ja Mat­ti Raja­ky­län opeis­sa. Tuol­loin oli jo suur­ta mie­len­kiin­toa kil­pai­le­mis­ta koh­taan, ja pian kuu­lin­kin masters-uin­nis­ta. Täs­tä ei ol­lut pa­luu­ta!

Ke­vääl­lä 2009, kuul­tu­a­ni että lah­te­lai­nen masters-maa­il­man­mes­ta­ri Tom­my Rund­gren on ak­tii­vi­nen ui­ma­ri ja vai­kut­ta­ja edel­leen, otin Tomppaan yh­teyt­tä. So­vim­me tek­niik­ka­tun­nin Saksalaan, ja tuon tun­nin jäl­keen masters-uin­ti­u­ra­ni oli avat­tu. Tomppa is­ki­kin sel­lai­sen haas­teen pöy­tään, jos­ta en voi­nut kiel­täy­tyä; aloit­tai­sin Tompan ja Vir­ta­sen Jan­nen val­men­nuk­ses­sa har­joit­te­lun koh­ti 2009 Tik­ku­ri­lan pit­kän ra­dan masters-SM-ki­so­ja.

Tuos­ta ke­vääs­tä läh­tien olen ol­lut ak­tii­vi­ses­ti mu­ka­na masters-uin­nis­sa, kil­pail­lut kai­kis­sa masters-SM-ki­sois­sa, käy­nyt lei­reil­lä niin koti­maas­sa kuin ulko­mail­la, ta­van­nut mie­let­tö­män mää­rän upe­aa uin­ti­vä­keä, saa­nut ys­tä­viä, ko­ke­muk­sia ja en­nen kaik­kea, ke­hit­ty­nyt ui­ma­ri­na. Uin­ti­op­pia olen ha­ke­nut USA:sta saak­ka, vaik­ka suu­rim­pa­na pot­ki­ja­na ja mo­ti­vaat­to­ri­na on ol­lut Saksalan koti­hal­li sekä lu­kui­sat tree­nit siel­lä itse mes­ta­rin, Tompan, kans­sa.

Mitä kilpauinti on opettanut?

Kil­pa­uin­ti on suu­rin yk­sit­täi­nen te­ki­jä elä­män­muu­tok­ses­sa­ni, sil­lä se on aut­ta­nut elä­mäs­sä sen kai­kil­la osa-alu­eil­la. Otin täy­den vas­tuun ter­vey­des­tä­ni, niin fyy­si­ses­ti kuin hen­ki­ses­ti­kin. Niin has­sul­ta kuin se tun­tuu­kin, kil­pa­uin­ti on aut­ta­nut mi­nua kä­sit­te­le­mään elä­män eri osa-alu­ei­den sol­mu­ja ja on­gel­mia. Se on an­ta­nut val­ta­vas­ti po­si­tii­vis­ta ener­gi­aa. Se on aut­ta­nut luo­pu­maan ja hy­väk­sy­mään, sil­lä huo­no­kin tree­ni on kui­ten­kin vie­nyt aina eteen­päin, jos ei tek­nii­kas­sa, niin ai­na­kin hen­ki­ses­ti. Pu­hu­mat­ta­kaan kai­kis­ta on­nis­tu­mi­sen tun­teis­ta, ilos­ta ja yl­pey­des­tä, kai­kis­ta hy­vis­tä fii­lik­sis­tä, niin rank­ko­jen tree­nien jäl­keen kuin ki­sois­sa­kin.

Kil­pai­le­mi­nen on an­ta­nut val­ta­vas­ti itse­tun­toa koh­da­ta vai­kei­ta ti­lan­tei­ta, omia pel­ko­ja ja vää­riä aja­tus­mal­le­ja, ja op­pi­mi­nen on käyn­nis­sä edel­leen. En ole näh­nyt mis­sään niin le­vei­tä hy­my­jä kuin masters-ki­sois­sa, kun kai­ken­i­käi­set ja -ta­soi­set ui­ma­rit nou­se­vat kaik­ken­sa an­ta­nee­na al­taas­ta. Ja niin kuin seu­ram­me mot­to sa­noo; ”kil­pai­le to­sis­sa­si, älä otsa ry­pys­sä”, juu­ri tätä aion teh­dä. Epä­on­nis­tu­mi­nen on jos­kus jopa haus­kaa! Nyt suu­rim­pa­na haas­tee­na­ni on op­pia suh­teut­ta­maan oi­kea lepo oi­ke­aan tree­niin, sil­lä pa­lau­tu­mi­nen on eri­tyi­sen tär­ke­ää. No rest, no gain.

Ja mikä pa­ras­ta, voin vih­doin sa­noa ole­va­ni ur­hei­li­ja­nuo­ru­kai­nen!

Täl­lä päi­vä­mää­räl­lä, 1.1.2014, on uusi seu­ram­me Speedo Masters Finland  Suo­men Uima­lii­ton jä­sen. Tree­nit ja kil­pai­le­mi­nen jat­kuu en­tis­tä ul­jaam­min Speedon ni­mis­sä!

Timo Leikkasen kans­sa Ita­li­an Riccionessa tu­tus­tu­mas­sa kisa-al­taa­seen masters-MM-ki­sois­sa 2012.

En­sim­mäi­set mastersmestaruuskilpailut 2009. Prons­sia A-sar­jas­sa.

Pit­kän ra­dan masters-mes­ta­ruus­kil­pai­luis­sa Tik­ku­ri­las­sa 2013. Kuva: Juha Ran­ta

SPEEDO MASTERS FINLANDSuo­men suu­rin masters-uin­ti­jul­kai­su - Speedon ää­nen­kan­nat­ta­ja 6.1.2015