Aulis Kähkönen - pula-ajasta olympian altaisiin

Liik­keen­har­joit­ta­ja Au­lis Käh­kö­nen oli 1950-lu­vul­la Työ­väen Ur­hei­lu­lii­ton (TUL) pa­ras mies­ui­ma­ri, joka pa­ran­si liit­ton­sa ja Suo­men en­nä­tyk­siä kai­kis­sa muis­sa uin­ti­muo­dois­sa pait­si va­paa­uin­nis­sa. Suo­mea Käh­kö­nen edus­ti Hel­sin­gin olym­pi­a­lais­ten li­säk­si mo­nis­sa maa­ot­te­luis­sa ja Poh­jois­mai­den mes­ta­ruus­ki­sois­sa. Vesi­pal­los­sa hän saa­vut­ti Hel­sin­gin Työ­väen Ui­ma­rei­den (HTU) jouk­ku­ees­sa SM-mi­ta­lei­ta.

Täs­sä ar­tik­ke­lis­sa va­lai­sen Au­lis Käh­kö­sen ko­ke­muk­sia ja kä­si­tyk­siä yh­teis­kun­nan ke­hi­tys­ku­luis­ta ja mur­rok­sis­ta sekä niis­tä yh­tei­söis­tä, jois­sa hän on elä­nyt. Teh­tä­vä­nä on hah­mot­taa ne te­ki­jät, jot­ka ovat vai­kut­ta­neet koh­de­hen­ki­lön ke­hit­ty­mi­seen huip­pu-ur­hei­li­jak­si, elin­i­käi­sek­si lii­kun­nan har­ras­ta­jak­si ja per­heen­i­säk­si. Tar­kas­te­lun polt­to­pis­tees­sä ovat koh­de­hen­ki­lön per­he, työ, asuin­ym­pä­ris­tö, uima­seu­rat, ka­ve­rit ja opis­ke­lu.

Liikkeelle Viipurista

Au­lis ”Aku” Käh­kö­nen syn­tyi Vii­pu­ris­sa 1930. Hä­nen isän­sä Erk­ki Käh­kö­nen (s. 1899 Vii­pu­ris­sa) oli am­ma­til­taan läm­mit­tä­jä, jon­ka suku­juu­ret oli­vat Ut­rech­tis­sa Hol­lan­nis­sa. Au­lik­sen äiti oli om­pe­li­ja­na työs­ken­nel­lyt Hil­ja Käh­kö­nen (s. 1908 Ju­val­la). Au­lis sai kak­si vel­jeä, Rai­mon (s. 1934 Vii­pu­ris­sa) ja Mar­kun (s. 1942 Hel­sin­gis­sä).1 ”Syn­nyin mah­dol­li­sim­man so­pi­mat­to­maan ai­kaan pula-ajan aat­to­na. Noi­hin ai­koi­hin isä­ni kär­si työt­tö­myy­des­tä – juu­ri per­heen pe­rus­ta­mi­sen ai­koi­hin. Toi­vo-isä oli hyvä isä. Hän kär­si elä­mäs­sään ja kuo­li jo 56-vuo­ti­aa­na”, Au­lis ker­too in­nos­ta­jas­taan ja esi­ku­vas­taan.2

Vii­pu­ris­ta tal­vi­so­dan evak­koon läh­te­nyt Käh­kö­sen per­he kul­keu­tui Ete­lä-Sa­voon Ju­val­le, per­heen äi­din syn­ty­mä­pi­tä­jään. ”Asuim­me eva­kuoin­ti­ajan Ro­po­sen ta­los­sa Kar­ke­a­maan ky­läs­sä”, Au­lis muis­te­lee ja jat­kaa. ”Minä, kun olin rei­pas poi­ka eikä ta­los­sa työ­i­käi­siä mie­hiä ol­lut, niin van­han isän­nän kans­sa me­nim­me usein ha­ke­maan hei­niä la­dos­ta. Yleen­sä isän­tä oli oh­jak­sis­sa reen kan­noil­la ja minä hei­nä­kuor­man pääl­lä. Ker­ran olim­me ot­ta­neet tal­lis­ta he­vo­sek­si Val­man, ison ja vah­van tam­man, tal­lis­sa ’ra­vis­tu­neen’, niin kuin sa­not­tiin, jos pol­le ei ol­lut ai­koi­hin pääs­syt ulos ja­loit­te­le­maan. Meno­mat­ka la­dol­le su­jui hy­vin, mut­ta sit­ten, kun lä­hes­tyim­me ko­tia, Val­ma vim­mas­tui ja ny­käi­si äkis­ti juok­suun ja tal­lil­le. (…) Hei­nä­häk­ki hei­ni­neen ja Akui­neen pu­to­si­vat yli­sil­le joh­ta­neen sil­lan ali­tuk­sen jäl­keen, ja Val­ma re­ki­neen jat­koi mat­kaa vie­lä het­ken. Sii­nä oli ai­na­kin uin­ti­ura vaa­ras­sa jo 9-vuo­ti­aa­na”, Au­lis kom­men­toi lap­suus­muis­to­aan.3

Käh­kö­set muut­ti­vat ke­vääl­lä 1940 Hel­sin­kiin, jon­ka rau­ta­tie­a­se­mal­la lo­tat erot­te­li­vat vii­pu­ri­lai­set eroon muis­ta kar­ja­lai­sis­ta. Koti jär­jes­tyi Hä­meen­tiel­tä Sör­näi­sis­tä, jos­sa per­he asui väli­rau­han ajan ja sota­vuo­si­na 1941-1942. Tuol­loin Au­lis kävi nel­jän­nen luo­kan kan­sa­kou­lua ja vii­det­tä luok­kaa ke­vät­luku­kau­del­le asti, jol­loin Käh­kö­set muut­ti­vat Tur­kuun isän uu­den työn ta­kia. Isä oli ko­tiu­tet­tu rin­ta­mal­ta, kos­ka ”pää­esi­kun­ta tar­vit­si su­kel­lus­va­rus­tei­den huol­to­mies­tä Pan­si­oon suun­ni­tel­tuun sota­sa­ta­maan”, Käh­kö­nen iloit­see elä­män­muu­tok­ses­ta.4

Sota­vuo­sien kas­va­tuk­sen läh­tö­koh­ta­na oli kou­lia sel­viy­ty­mään an­ka­ris­sa­kin olois­sa.5 ”Kun asuin Hel­sin­gis­sä en­sim­mäis­tä ker­taa, osal­lis­tuin par­ti­o­lei­ril­le Kar­jaal­la. Se oli työ­lei­ri. Olim­me Eu­gen Schau­ma­nin koti­kar­ta­nos­sa maa­töis­sä ta­lon pel­loil­la ja muo­ni­tuk­ses­sa. Vas­taa­val­le lei­ril­le me­nin myös Tu­rus­ta sen saa­ris­toon ke­säl­lä 1942. Siel­tä minä kui­ten­kin pois­tuin kes­ken, kun äi­ti­ni tuli ha­ke­maan mi­nut pois. Ko­to­na mi­nua tar­vit­tiin, kos­ka osa­sin aut­taa isääm­me su­kel­lus­pu­ku­jen osien val­mis­ta­mi­ses­sa. Pu­ku­jen kä­si­neet ja jal­ka­osat oli­vat ku­lu­via, ja niil­lä osil­la oli ky­syn­tää. Köyh­ty­nyt per­heem­me tar­vit­si jo­kai­sen pen­nin. Ke­säl­lä 1942 me­nin myös toi­seen tie­nes­tiin ka­ve­rie­ni kans­sa. En­sin olim­me töis­sä höy­ryl­lä toi­mi­vas­sa jään­mur­ta­ja Sam­mos­sa, jos­sa puh­dis­tim­me höy­ry­pan­nu­ja si­säl­tä. Kun tuo työ lop­pui, me­nim­me Mar­tin kan­sa­kou­lul­le myy­mään pils­ne­riä sin­ne ke­säk­si ma­joi­te­tuil­le sak­sa­lais­so­ti­lail­le”, Käh­kö­nen to­te­aa.6

Vuon­na 1942 pää­esi­kun­ta oli Käh­kö­sen mu­kaan päät­tä­nyt, että sak­sa­lai­sil­le ei kan­na­ta ra­ken­taa sota­sa­ta­maa. Esi­mies oli va­roit­ta­nut töi­den lop­pu­mi­ses­ta, jo­ten Toi­vo Käh­kö­nen mat­kus­ti Hel­sin­kiin et­si­mään uut­ta vas­taa­vaa työ­tä. On­ne­kas sat­tu­ma oli, että Hel­sin­gis­sä vas­taan tul­leel­la Vii­pu­rin-ai­kai­sel­la ka­ve­ril­la oli so­pi­vaa työ­tä tie­dos­sa. ”Mi­nul­la oli taas edes­sä kou­lun ja ka­ve­rei­den vaih­to. Val­li­lan kan­sa­kou­lus­sa aloi­tin syk­syl­lä 1942. Oli se ko­vaa ai­kaa kou­lu­lap­sil­le. Työ­tä mi­nun­kin piti taas löy­tää”, Au­lis muis­te­lee muu­tos­ta.7

Kou­lun mies­o­pet­ta­ja ko­ko­si op­pi­lais­taan jää­pal­lo­jouk­ku­een, jo­hon Au­lis­kin mah­tui mu­kaan. Jouk­kue voit­ti kan­sa­kou­lu­jen vä­li­sen lop­pu­ot­te­lun, jota oli seu­raa­mas­sa jää­pal­lo­seu­ran val­men­ta­ja, Au­lis muis­te­lee. ”Mi­nut kut­sut­tiin nuor­ten jouk­ku­een har­joi­tuk­siin ’Gun­ti­sin ken­täl­le’ Val­li­laan. Muis­tan, että odot­ta­es­sam­me har­joi­tuk­sia kat­se­lim­me ken­tän vie­res­sä ole­vaa puo­li­val­mis­ta kal­li­o­pom­mi­suo­jaa. Sa­mal­la hä­ly­tys­si­ree­nit al­koi­vat ulis­ta. Hei­tim­me luis­ti­met ja­las­ta ja syök­syim­me tuo­hon pom­mi­suo­jaan. Sa­mal­la saa­toin sa­noa hy­väs­tit jää­pal­lo­u­ral­le­ni, kos­ka Hel­sin­gin suur­pom­mi­tuk­set hil­jen­si­vät kau­pun­gin hel­mi­kuus­sa 1944. (…) Vel­je­ni Rai­mo lä­he­tet­tiin Ruot­siin ja mi­nut Kyy­jär­ven Peu­ra­lin­nan ky­lään ja kou­luun. Siel­lä olin prii­mus­op­pi­las ja ky­län pa­ras hiih­tä­jä. Ky­län ukot jär­jes­ti­vät hiih­to­ki­so­ja meil­le pens­koil­le. Niis­sä oli oi­kein raha­pal­kin­not.”8

Kun luku­vuo­si Kyy­jär­vel­lä päät­tyi, Au­lis odot­ti, että hä­net ha­et­tai­siin ta­kai­sin Hel­sin­kiin. Syy sii­hen, ett­ei kut­sua tul­lut, oli ta­lon emän­näs­sä, joka kaap­pa­si ko­toa tul­leet kir­jeet ja niis­sä ol­leet pie­net raha­sum­mat. ”Hän piti mi­nua ikään kuin maa­ta­lous­or­ja­na sato­kau­den ajan. Syk­syl­lä ni­mis­mies tuli mi­nua et­si­mään, kun van­hem­pa­ni oli­vat kan­nel­leet vi­ran­o­mai­sil­le. Asi­as­sa oli hy­vä­kin puo­li – opin ui­maan kun­nol­la”, Au­lis ker­too elä­mäs­tään Kes­ki-Suo­mes­sa.9

Ke­sän 1944 lo­pul­la Au­lis ehti saa­da vie­lä töi­tä Hel­sin­gis­tä. En­sin hän ja­koi Isän­maal­li­sen kan­san­liik­keen (IKL) Ajan Suun­ta -leh­teä Kruu­nun­ha­kaan. Ly­hy­ek­si jää­neen pes­tin jäl­keen Au­lis al­koi ja­kaa Pos­ti- ja len­nä­tin­lai­tok­sen säh­kö­sa­no­mia so­ti­las­a­si­ak­kail­le, pää­osin sak­sa­lai­sil­le, joi­ta Hel­sin­gis­sä olei­li tuo­hon ai­kaan run­saas­ti. Neu­vos­to­liit­to oli val­mis aloit­ta­maan ase­le­von 4. syys­kuu­ta 1944 kel­lo 8 sil­lä edel­ly­tyk­sel­lä, että Suo­mi tie­dot­taa suh­tei­den kat­kai­se­mi­ses­ta Sak­saan. ”Sit­ten tuli se his­to­ri­al­li­nen päi­vä, kun Akun piti osal­lis­tua Suo­men his­to­ri­an te­koon. Me­nin Pos­til­le ilta­vuo­roon, ja pomo oli jo ovel­la vas­tas­sa: ’Nyt on kii­re, Aku! Viet nämä 4 säh­ket­tä sak­sa­lais­ten esi­kun­tiin, nii­tä jo odot­ta­vat her­mos­tu­nei­na.’ Mie­hä me­nin. En­sin me­nin kes­kel­le ny­kyis­tä Man­ner­hei­min­tie­tä, pom­ma­riin. Sii­nä oli SS-esi­kun­ta. Sit­ten läh­din 3-ra­ti­kal­la Kai­vo­puis­toon sak­sa­lais­lai­vas­ton esi­kun­taan. Sit­ten taas ra­ti­kal­la ta­kai­sin päin. Vii­mei­ses­sä pai­kas­sa sak­sa­lai­nen ma­ju­ri hei­lut­ti pis­too­lia ihan ne­nä­ni edes­sä ja ki­roi­li sak­sak­si. Minä vaan sa­noin ’bit­te’. No, mie­hä se olin, joka sa­kut säh­keel­lä He­sas­ta hää­din”, Au­lis ar­vi­oi hu­mo­ris­ti­ses­ti osuut­taan so­dan lop­pu­kään­teis­sä.10

Jat­ko­sota päät­tyi syys­kuun 19. päi­vä­nä 1944 alle­kir­joi­tet­tuun väli­rau­han­so­pi­muk­seen. Val­von­ta­ko­mis­si­on pää­osa, kaik­ki neu­vos­to­liit­to­lai­sia, saa­pui Suo­meen pa­rin päi­vän pääs­tä. Käh­kö­nen on ker­to­nut, kuin­ka hän oli en­sim­mäi­siä hel­sin­ki­läi­siä, joka koh­ta­si val­von­ta­ko­mi­te­an kul­ku­var­ti­on. Pat­rul­li tuli ky­sy­mään Käh­kö­sel­tä tie­tä Hel­sin­gin kes­kus­taan. ”Hei­dän USA-val­mis­tei­nen Jeep-maas­to­au­ton­sa ja lä­he­tin sak­sa­lais­val­mis­tei­nen moot­to­ri­pyö­rä py­räh­ti­vät kuin tyh­jäs­tä etee­ni, kun kä­ve­lin au­ti­on oloi­sel­la Hä­meen­tiel­lä Sör­kas­sa. Sii­hen ne etee­ni py­säh­tyi­vät tar­jo­a­maan tu­pak­kia ja tai­sin ot­taa­kin sa­vut. (…) Sa­noin tuol­le kap­tee­nil­le: ’ha­ro­zi ma­hork­ka gos­pat­hin bol­gou­nik’, mut­ta huo­ma­sin kyl­lä, ett­ei kapu sii­tä ty­kän­nyt – ei­hän se tie­ten­kään mi­tään ma­hork­kaa ol­lut, vaan jo­ta­kin hie­nom­paa tu­pak­kia. Pat­rul­li koos­tui kap­tee­nis­ta, kul­jet­ta­jas­ta, kol­mes­ta so­ti­laas­ta ja lä­he­tis­tä. Kai­kil­la oli kova aseis­tus”, Käh­kö­nen muis­te­lee koh­taa­mis­ta.11

Sodasta rauhaan

Käh­kö­sen siir­to­lais­per­heen po­jat jou­tui­vat ot­ta­maan so­dan jäl­keen vas­tuu­ta ko­dis­ta ja toi­meen­tu­los­ta. Las­ten kuul­len ei so­das­ta yleen­sä pu­hut­tu, kos­ka las­ten tar­vet­ta kä­si­tel­lä sota­ko­ke­muk­sia ei ym­mär­ret­ty. Sa­mal­la se tar­koit­ti sitä, että lap­set jäi­vät so­dan ai­heut­ta­mien su­ru­jen kans­sa yk­sin.12 So­dan­jäl­kei­si­nä vuo­si­na Au­lis Käh­kö­sen toi­ve sii­tä, että voi­si kes­kit­tyä har­ras­tuk­siin­sa va­ka­vas­ti, ei ol­lut re­a­lis­ti­nen.

Sota­kor­vauk­set vei­vät suu­ren osan Suo­men vien­ti­po­ten­ti­aa­lis­ta, mut­ta toi­saal­ta ne vauh­dit­ti­vat te­ol­lis­tu­mis­ta. ”Työt­tö­myyt­tä en so­dan jäl­keen tun­te­nut. Vaih­doin työ­paik­ko­ja edel­leen tiu­haan. Olin vält­tä­mä­tön ta­lous­tuki per­heel­lem­me”, Au­lis to­te­aa.13 Suo­ma­lai­sen yh­teis­kun­nan ensi­si­jai­sia teh­tä­viä oli­vat rin­ta­ma­mies­ten ja siir­to­väen asut­ta­mi­nen. Kai­ho­ten muis­tel­tu vuo­den 1938 elin­taso saa­vu­tet­tiin 1940-lu­vun lo­pus­sa. Lo­pul­li­ses­ti pula-aika oli ohi 1954, jol­loin lo­pe­tet­tiin kah­vin sään­nös­te­ly.

Au­lis Käh­kö­nen ja Tui­ja Kar­hi­o­la (s. 1935 Vii­pu­ris­sa) avi­oi­tui­vat syk­syl­lä 1958, ja hei­dän elä­mään­sä ryt­mit­ti­vät pian las­ten syn­ty­mät. Jaa­na (s. 1961 Hel­sin­gis­sä), Mar­jut (s. 1964 Hel­sin­gis­sä) ja Mau­ra (s. 1972 Hel­sin­gis­sä) toi­vat elä­mään uut­ta si­säl­töä.14 Käh­kö­sen maa­jouk­ku­e­ka­ve­ri 1950-lu­vun puo­li­vä­lis­tä, Kai Ha­gel­berg, ker­too: ”Akun tun­te­mis­sa ui­ma­ri­pii­reis­sä olem­me lii­kut­ta­van yksi­mie­li­siä sii­tä, että Tui­jan kans­sa avi­oi­tu­mi­nen oli pa­ras­ta, mitä Au­lik­sen elä­mäs­sä ta­pah­tui. Akun ja Tui­jan avio­liit­to oli to­del­li­nen rau­han­sa­ta­ma. Sa­no­taan, että Tui­ja pe­las­ti Akun.” Avi­oi­tu­mi­sen­sa jäl­keen Käh­kö­nen toi­mi auto­tar­vik­kei­den myy­jä­nä.”15

Nuo­ri per­heen­isä me­nes­tyi myy­jä­nä, ja tu­le­vai­suus näyt­ti va­loi­sal­ta vuo­teen 1963 asti, jol­loin Käh­kö­nen per­he­syis­tä luo­pui hyvä­palk­kai­ses­ta mat­ka­työs­tä. ”On­nek­si olim­me eh­ti­neet pe­rus­taa vuon­na 1961 pie­nen lak­ki-, teks­tii­li- ja auto­teks­tii­li­val­mis­ta­mon äi­tim­me työl­lis­tä­mi­sek­si. Yri­tyk­ses­sä oli tuol­loin äi­din li­säk­si vii­si om­pe­li­jaa. (…) Tuol­la fir­mal­lam­me oli edes­sään me­nes­tyk­sen vuo­det öljy­krii­siin asti. Krii­si lau­kai­si ta­lous­taan­tu­maa, ja teks­tii­lien ky­syn­tä vä­he­ni. Hat­tuun piti tuos­sa vai­hees­sa pis­tää jäi­tä, ja lo­pet­te­lin myy­mä­löi­täm­me Tu­rus­ta ja Lah­des­ta”, Käh­kö­nen ker­too.16

Käh­kö­nen oli ur­hei­lus­ta kiin­nos­tu­nee­na men­nyt 1970-lu­vul­la Kon­tu­lan Ur­hei­li­joi­den (Kon­tU) ko­kouk­seen, jos­sa hä­net va­lit­tiin jal­ka­pal­lo­ja­os­ton pu­heen­joh­ta­jak­si. ”Jal­ka­pal­lon otin to­sis­sa­ni. Kun näin, että pe­laa­jat ei­vät ole to­sis­saan, sa­moin kuin me ui­ma­rit, yri­tin luo­da hei­hin tar­moa, eten­kin nuor­ten jouk­ku­ee­seen”, Käh­kö­nen ker­too. Sa­moi­hin ai­koi­hin Käh­kö­nen liit­tyi Kon­tu­la-Seu­raan ja toi­mi yh­dis­tyk­sen joh­to­kun­nas­sa. ”Kah­des­ti olin ko­koo­muk­sen eh­dok­kaa­na kun­nal­lis­vaa­leis­sa, mut­ta me­nes­tys ei ol­lut ko­vin hyvä. Ker­ran olin pre­si­den­tin va­lit­si­ja­mies­eh­dok­kaa­na. Vain hie­man yli 200 ää­nes­ti mi­nua. Tein joh­to­pää­tök­se­ni ja ryh­dyin piz­ze­ria-bis­nek­seen erään mus­li­mi­mie­hen kans­sa”, Käh­kö­nen to­te­aa. Ak­tii­vi­suut­taan Käh­kö­nen oh­ja­si myös kori­pal­loon ja al­koi et­siä ka­ve­rei­ta, jot­ka oli­si­vat val­miit tu­ke­maan la­jia. ”La­jis­ta kiin­nos­tu­nei­ta il­maan­tui kuu­si, ja me aloim­me ko­koon­tua. Pää­tä pi­tem­mäk­si tuos­sa jou­kos­sa ko­ho­si en­ti­nen KTP:n maa­ot­te­lu­pe­laa­ja Vei­jo Niel­sen (1933-2015), OTK:n sys­tee­mi­suun­nit­te­li­ja. Hä­nen joh­dol­laan laa­dim­me koko tal­ven ko­koon­tu­mis­ten jäl­keen ly­hy­en ja pit­kän ajan suun­ni­tel­mat”, Käh­kö­nen muis­te­lee.17

Uintia läpi elämän

Ur­hei­lu­toi­min­nan syn­ty­vai­hees­sa Käh­kö­sen syn­ty­mä­kau­pun­gin Vii­pu­rin kan­sain­vä­lis­ty­mis­tä itään päin edis­ti si­jain­ti. Ur­hei­lu­kir­jai­li­ja Hel­ge Nygrén on ar­vi­oi­nut, että Pie­ta­riin suun­tau­tu­nut ur­hei­lu­vaih­to oli­si al­ka­nut he­vos­mies­ten ak­tii­vi­suu­des­ta. Yhtä­jak­soi­sek­si kil­pai­lu- ja näy­tös­yh­tey­det muo­dos­tui­vat 1880-lu­vul­ta al­ka­en. Joi­den­kin seu­ro­jen vie­rai­lut 1900-lu­vun alku­vuo­si­na pe­rus­tui­vat jopa so­pi­mus­poh­jai­seen vuo­ro­jär­jes­tel­mään. Uu­sien la­jien ran­tau­tu­mi­ses­sa Suo­meen Pie­ta­ri-Vii­pu­ri-yh­tey­del­lä oli huo­mat­ta­va ase­ma.18

Vii­pu­ri tar­jo­si suo­tui­san ym­pä­ris­tön ur­hei­lus­ta kiin­nos­tu­neil­le. Kau­pun­kiin pe­rus­tet­tiin maam­me en­sim­mäi­nen jää­pal­lo­seu­ra Wi­borgs Hoc­keyk­lubb vuon­na 1896. Suo­men en­sim­mäi­nen ten­nis­seu­ra Wi­borgs Lawn­ten­nisk­lubb pe­rus­tet­tiin sa­ma­na vuon­na. Pa­raa­ti­kent­tä oli Vii­pu­rin en­sim­mäi­siä ur­hei­lu­paik­ko­ja 1880-lu­vul­la. Uima­paik­ko­ja oli Neit­syt­nie­mes­sä, Huus­nie­mes­sä ja Pa­pu­las­sa. Ui­ma­la Pant­sar­lah­teen val­mis­tui vuon­na 1914, Kä­re­mä­keen 1926 ja Ter­va­nie­meen 1936.19

Käh­kö­nen ker­too ensi kos­ke­tuk­sis­taan ur­hei­lu­seu­roi­hin: ”Asuim­me ai­van Vii­pu­rin kes­kus­ken­tän ku­pees­sa Pat­te­ri­mä­el­lä, jo­ten ur­hei­lus­ta oli help­po kiin­nos­tua. Lii­tyin ka­ve­rie­ni kans­sa Vii­pu­rin Ur­hei­li­joi­hin, jon­ka toi­min­ta­kes­kus tuo lä­hei­nen kent­tä oli. Olin poi­ka­se­na koko mei­dän po­ruk­kam­me ko­vin juok­si­ja. Tuos­sa vai­hees­sa en oi­kein osan­nut uida, ja isä­ni vei mi­nut puo­li­vä­ki­sin uima­kou­luun Kä­re­mä­en uima­lai­tok­sel­le. Isä, siel­tä mel­ko kau­ka­na ko­to­am­me ol­leel­ta uima­lai­tok­sel­ta, läh­ti kä­vel­len ko­tiim­me, ja mi­nut heti al­kuun pis­tet­tiin val­jai­siin ja hei­tet­tiin lai­tu­ril­ta ve­teen rä­pi­köi­mään. Oli rons­ki tuo uima­o­pet­ta­ja Olli Leh­ti­nen ope­tus­ta­voil­taan. Hän oli kuu­lui­sa voi­mis­te­li­ja ja sai mi­nut säi­käh­tä­mään. Kun pää­sin kui­vil­le, niin läh­din kar­kuun ja juok­sin ko­tiin. Olin siel­lä pal­jon en­nen isääm­me. Sii­tä isä, joka oli ur­hei­lu­mies it­se­kin, sai kai­ke­ti kim­mok­keen oh­ja­ta mi­nut juok­su­har­ras­tuk­seen. Kil­pai­luis­sa en kui­ten­kaan pääs­syt ki­saa­maan ikäis­te­ni kans­sa, kos­ka meil­le pie­nil­le po­jil­le ei ol­lut vie­lä so­pi­vaa ikä­sar­jaa.”20

Lii­kun­nal­li­ses­ti ak­tii­vi­sen Käh­kö­sen liit­ty­mi­nen Vii­pu­rin Ur­hei­li­joi­den (VU) poi­ka­o­sas­toon ei ol­lut poik­keuk­sel­lis­ta: seu­ran suu­rin saa­vu­tus en­nen so­tia oli poi­ka­toi­min­nan or­ga­ni­soi­mi­nen. Tuo­hon ai­kaan suu­rin osa seu­rois­ta kes­kit­tyi vain mies­ten ur­hei­luun. VU:n poi­ka­toi­min­ta pää­si vauh­tiin ke­vääl­lä 1935, jol­loin mu­kaan tuli heti 50 poi­kaa. ”Emil Ko­po­nen oli saa­nut pää­hän­sä, että poi­ka­o­sas­tos­ta teh­dään maan suu­rin, ja hän ei ol­lut nii­tä mie­hiä, jot­ka jät­tä­vät kes­ken asi­an, jon­ka ovat ot­ta­neet pää­mää­räk­seen”, Jori Ilan­ko on ker­to­nut VU:n his­to­ri­as­saan. Syk­syl­lä 1935 poi­ka­o­sas­ton vah­vuus oli 500 ja syk­syl­lä 1939 jo 4 000.21 ”Emil Ko­po­sen muis­tan hy­vin. Oli­si­ko ol­lut 1937 tai 1938, jol­loin Man­ner­heim oli kun­ni­oit­ta­mas­sa maa­ta­lous­näyt­te­lyä Re­lan­de­rin kans­sa”, Käh­kö­nen muis­te­lee.22

”Ke­säl­lä 1939 tal­vi­so­dan en­teet al­koi­vat jo nä­kyä. Myös me kol­me ka­ve­rus­ta, vel­jek­set Viki ja Ykä ja mie, lii­tym­me ilma­suo­je­lu­po­jik­si ku­ten muut­kin po­jat Vii­pu­rin Ur­hei­li­jois­sa. Saim­me kel­tai­set nau­hat käsi­var­teem­me ja Dy­na­mo-merk­ki­sen tas­ku­lam­pun. Sit­ten har­ras­tim­me ilma­suo­je­lua koti­pi­hoil­lam­me kai­ket il­lat, mut­ta pa­hak­si on­nek­si pat­te­rit lop­pui­vat ja kou­lu­kin al­koi. Pian se kui­ten­kin lop­pui ti­la­päi­ses­ti: koko Vii­pu­ril­le jär­jes­tet­tiin koe-eva­kuoin­ti”, Käh­kö­nen muis­te­lee. So­dan syt­ty­mi­nen kat­kai­si ur­hei­lu­seu­ra­toi­min­nan Vii­pu­ris­sa, mut­ta lu­kui­sat VU:n poi­ka­o­sas­ton kas­va­tit jat­koi­vat myö­hem­min ur­hei­lun ja lii­kun­nan pa­ris­sa eri puo­lil­la Suo­mea.23

Uin­nis­ta so­dan lop­pu­vai­hees­sa in­nos­tu­neen Käh­kö­sen ker­to­mus uima­seu­raan liit­ty­mi­ses­tä vies­tii sii­tä, että va­lin­ta oli nuo­rel­le po­jal­le mel­ko sat­tu­man­va­rai­nen. Kui­ten­kin Käh­kö­nen liit­tyi myö­hem­min it­se­näi­ses­ti ja py­sy­väs­ti työ­läis­seu­raan, jo­hon hän taus­tan­sa ta­kia luon­te­vas­ti kuu­lui­kin. Hel­sing­fors Sim­sälls­kap (HSS) oli ruot­sin­kie­lis­ten hal­lit­se­ma ja Hel­sin­gin Ui­ma­rit (HU) suo­men­mie­lis­ten. Hel­sin­gin Työ­väen Ui­ma­rit, joka kuu­lui Työ­väen Ur­hei­lu­liit­toon, sen si­jaan kan­nat­ti so­si­aa­li­demo­kraat­tis­ta suun­taus­ta. Pit­kän­sil­lan poh­jois­puo­lel­la, jos­sa Käh­kö­nen asui, oli ”TUL-maa­il­ma”.24 Hel­sin­gin kau­pun­gin uima­lai­tok­set ja­et­tiin seu­ro­jen kes­ken vie­lä toi­sen maa­il­man­so­dan jäl­keen. Hel­sing­fors Sim­sälls­kap isän­nöi Uuni­saar­ta, Hel­sin­gin Ui­ma­rit Hu­mal­lah­tea ja Hel­sin­gin Työ­väen Ui­ma­rit Mus­tik­ka­maa­ta.25

”Tu­run ke­sä­nä 1942 me­nin Uit­ta­mon uima­kou­luun ja opin lo­pul­ta vä­hän ui­maan”, Käh­kö­nen ker­too.26 ”Ke­säl­lä 1944 kai­pa­sin toi­min­taa työs­tä jää­neel­le vä­häi­sel­le va­paa-ajal­le. HU il­moit­ti so­pi­vas­ti ha­ke­van­sa nuo­ria jä­se­niä seu­raan­sa. Il­moi­tuk­sen mu­kaan Hie­ta­sen Heik­ki kuu­lem­ma val­men­si, ja mi­nä­hän in­nok­kaas­ti lii­tyin HU:hun. Ei har­joi­tuk­sis­sa Heik­ki Hie­tas­ta nä­ky­nyt, mut­ta Toi­vo ’Töf­fi’ Vir­ta­nen kui­ten­kin oli mei­tä nuo­ria oh­jaa­mas­sa. Seu­raa­va­na ke­sä­nä en enää men­nyt HU:n tree­nei­hin, kos­ka Hu­mal­lah­den ui­ma­la oli niin kau­ka­na. Mus­tik­ka­maan uima­lai­tos oli mei­tä lä­hem­pä­nä, ja aloin käy­dä siel­lä”, Käh­kö­nen pe­rus­te­lee HTU-kiin­nit­ty­mis­tään.27

Sör­kas­sa vart­tu­nut Käh­kö­nen liit­tyi HTU:n rin­kiin vuon­na 1945. ”Pari ke­sää Mus­tik­ka­maal­la vie­räh­ti il­man, että oli­si tul­lut os­tet­tua jä­sen­kir­jaa. Ei mi­nul­la ol­lut ha­ju­a­kaan seu­ran po­liit­ti­ses­ta vä­ris­tä. Se sel­vi­si vas­ta myö­hem­min. Me so­tien ai­ka­na vart­tu­neet lap­set olim­me kas­va­neet muu­ten­kin sota­sen­suu­rin var­jos­sa, enkä ai­na­kaan minä ym­mär­tä­nyt po­li­tii­kas­ta vie­lä mi­tään. Ei­vät muut­kaan ikäi­se­ni HTU:lai­set tain­neet tie­dos­taa tuo­ta seu­ran po­liit­tis­ta puol­ta. Me ka­ka­rat vaan har­joi­te­lim­me tie­tä­mät­tö­mi­nä ym­pä­ril­läm­me ta­pah­tu­vis­ta myl­ler­ryk­sis­tä.”28

HTU:n jä­se­niä kas­va­tet­tiin TUL-hen­ki­syy­teen. TUL:n liit­to­juh­lil­le kesä­kuus­sa 1946 osal­lis­tu­nei­den tun­to­ja tul­kin­nut Sep­po Hen­ti­lä on ar­vi­oi­nut, että juh­lat mer­kit­si­vät en­nen muu­ta us­koa rau­haan ja työ­läis­ur­hei­lun tu­le­vai­suu­teen. Suur­ta mie­len­kiin­toa he­rät­ti­vät liit­to­juh­lien ulko­maa­lai­set vie­raat, en­nen kaik­kea ensi ker­taa so­tien jäl­keen Suo­meen saa­pu­neet neu­vos­to­liit­to­lai­set ur­hei­li­jat.29

”Liit­to­juh­lan uin­ti­ki­sat pi­det­tiin Uuni­saa­res­sa ol­lees­sa uima­lai­tok­ses­sa, joka oli HSS:n re­vii­riä. Isä­ni ja seu­ra­ka­ve­ri­ni yl­lyt­ti­vät mi­nua il­moit­tau­tu­maan 100 met­rin ri­nu­lin nuor­ten ki­saan. Tie­si­vät mi­nut koh­ta­lai­sek­si ri­nu­lis­tik­si, vaik­ka uin­kin pää pys­tys­sä kuin Aku Ank­ka. Sii­tä lem­pi­nimi ’Aku’ mi­nuun tart­tui. Me­nin pe­lok­kaa­na il­moit­tau­tu­maan ki­saan. HTU:n setä, joka il­moit­tau­tu­mi­sia vas­taan­otti, to­kai­si hy­vin kan­nus­ta­vas­ti, että ’mitä si­nä­kin siel­lä teet?’ Mitä tuo­hon nuo­ri voi­si vas­ta­ta. Vas­ta edel­li­se­nä päi­vä­nä en­nen ki­saa uin en­sim­mäi­sen ker­ran elä­mäs­sä­ni ajal­la 100 met­rin ri­nu­lin Mus­tik­ka­maan ui­ma­las­sa. Aika tai­si olla jo­tain 1.30. Mi­nul­le aika ei ker­to­nut mi­tään. Var­si­nai­ses­sa kil­pai­lus­sa uin ajan 1.34 ja yl­lät­tä­en voi­tin kil­pa­sar­ja­ni. Eri­tyi­sen iloi­nen olin isä­ni puo­les­ta. Hän oli val­men­ta­nut mi­nua lä­hes koko lap­suu­te­ni ajan Vii­pu­ris­ta al­ka­en nyrk­kei­li­jäk­si. Me­nes­tys uin­nis­sa va­paut­ti mi­nut bok­sa­rin pai­nees­ta, sil­lä en in­nos­tu­nut nyrk­kei­lys­tä. Isä­ni Topi oli itse ol­lut nyrk­kei­li­jä Ta­lik­ka­lan To­ve­reis­sa Vii­pu­ris­sa. Hän oli yksi nyrk­kei­ly­ja­os­ton pe­rus­ta­jis­ta. Me­nes­tyk­se­ni myö­tä hä­nes­tä tuli uin­nin van­nou­tu­nut kan­nat­ta­ja, joka saat­toi yl­peil­lä myö­hem­min mai­nees­ta­ni kuin oma­na saa­vu­tuk­se­naan. Liit­to­juh­lien jäl­keen ku­vaa­ni pys­tyi kat­se­le­maan valo­ku­vaa­mo Nyb­li­nin ik­ku­nas­sa Mi­kon­ka­dul­la”, Käh­kö­nen ker­too.30

Uin­ti­har­ras­tuk­ses­saan no­pe­as­ti ke­hit­ty­nyt Käh­kö­nen va­lit­tiin nel­jän vuo­den sään­nöl­li­sen har­joit­te­lun jäl­keen vuon­na 1949 Poh­jois­mai­den mes­ta­ruus­kil­pai­lui­hin. Käh­kö­nen ker­too, että Suo­mi-ver­ryt­te­ly­pu­vut PM-ki­sois­sa oli­vat lai­nas­sa por­va­ril­li­sel­ta Suo­men Voi­mis­te­lu- ja Ur­hei­lu­lii­tol­ta. Asu­ja ei riit­tä­nyt kai­kil­le, ja yh­den ui­ma­rin piti jää­dä il­man edus­tus­pu­kua. Tun­net­tu uin­ti­per­soo­na, Yleis­ra­di­on pää­kuu­lut­ta­ja Pek­ka Tii­li­kai­nen (1911-1976) oli Käh­kö­sen mu­kaan to­kais­sut ym­pä­ril­lä ol­leil­le: ”Ei tuo Aku siel­lä kui­ten­kaan pär­jää. Mi­hin se verk­ka­rei­ta tar­vit­see?” Käh­kö­nen kui­ten­kin voit­ti 200 met­rin rin­ta­uin­nis­sa en­sim­mäi­sen erän ja sii­nä ui­neen ruot­sa­lai­sen Eu­roo­pan mes­ta­rin. Lo­pul­ta Käh­kö­nen jäi prons­sil­le, sil­lä toi­ses­sa eräs­sä saa­vu­tet­tiin kak­si pa­rem­paa ai­kaa. ”Pal­kin­to­pal­lil­le piti men­nä pel­kis­sä uik­ka­reis­sa”, Käh­kö­nen ker­too ase­mas­taan työ­läis­ui­ma­ri­na.31

Ki­so­jen toi­se­na päi­vä­nä Käh­kö­nen voit­ti 100 met­rin per­hos­uin­nin. ”Tu­lin to­del­la maa­liin en­sim­mäi­se­nä, ja ai­ka­ni oli kol­mel­la kel­lol­la mi­tat­tu­na 1.13,2. Seu­raa­van aika oli 1.13,4. Toi­sek­si tul­lut oli jär­jes­tä­vän seu­ran ja uima­lii­ton jä­sen, jo­ten hä­nes­tä kui­ten­kin lei­vot­tiin tuol­loin Poh­jois­mai­den mes­ta­ri. Mi­nun ai­kaa­ni hei­ken­net­tiin 0,2 se­kun­tia. Tu­lok­se­ni oli Suo­men en­nä­tys, mut­ta mi­nul­ta se riis­tet­tiin. Syyk­si koh­te­lul­le­ni ker­rot­tiin se, ett­ei­vät mi­nun uima­hou­su­ni mu­ka­mas ol­leet tar­peek­si kor­ke­at na­van koh­dal­ta. Äi­ti­ni oli om­pe­li­ja, joka lä­hes kaik­kien hel­sin­ki­läis­ten ui­ma­rei­den sään­tö­jen mu­kai­set uik­ka­rit val­mis­ti. Se oli äi­ti­ni sivu­toi­mi. Sel­vää on, että työ­läi­sui­ma­riu­des­ta oli hait­taa”, Käh­kö­nen ar­vi­oi.

Käh­kö­nen epäi­lee, että kil­pai­lun­joh­ta­ja Pek­ka Tii­li­kai­sen toi­min­taan vai­kut­ti se, että HTU oli uhka por­va­ril­li­sen HU:n he­ge­mo­ni­al­le. Tii­li­kai­sen oma HU-seu­ra oli pit­kään ol­lut Suo­men pa­ras Ka­le­van-mal­ja­seu­ra, ja HTU:n me­nes­tys ei miel­lyt­tä­nyt. ”Per­hos­uin­nin pal­kin­to­se­re­mo­ni­aan mi­nun piti lo­pul­ta pis­tää TUL-verk­ka­ri pääl­le – oli niin kyl­mä sää. Seu­raa­vaan Huf­vuds­tadsb­la­det-leh­teen kek­sit­tiin teh­dä verk­ka­ris­ta­ni kuva­pro­vo­kaa­tio”, Käh­kö­nen muis­te­lee. ”Myö­hem­min Tii­li­kai­nen kui­ten­kin ke­hui mi­nua jul­ki­ses­ti. Ei Pek­ka lo­pul­ta paha ol­lut. Hän oli voi­ma­kas per­soo­na, jol­le sat­tui yli­lyön­te­jä”, Käh­kö­nen ar­vi­oi so­vin­nol­li­ses­ti.32

Kil­pa­uin­nil­le oli 1950-lu­vul­la tyy­pil­lis­tä sään­tö­jen muun­te­lu jopa vuo­sit­tain. ”Kos­kaan syk­syl­lä ei voi­nut tie­tää, min­kä­lai­sil­la sään­nöil­lä seu­raa­va­na ke­sä­nä ui­tai­siin. Kun sit­ten ote­taan huo­mi­oon se, ett­ei hy­vää ui­ma­ria saa­da val­men­net­tua vuo­des­sa, niin uin­nin ke­hi­tyk­se­ni py­säh­tyi. Kun nois­ta ko­men­te­lun­ha­lui­sis­ta up­see­reis­ta pääs­tiin eroon, niin sään­tö­jä löy­sen­net­tiin lii­kaa. Ak­tii­vi­u­ra­ni päät­tyi hal­lit­se­mat­to­miin sään­tö­muu­tok­siin. Tar­kas­ti ot­ta­en se lop­pui del­fii­ni­pot­kun käyt­töön ot­toon”, Käh­kö­nen ker­too.33 Vuo­den 1951 lo­pul­la Käh­kö­nen har­joit­te­li Tuk­hol­mas­sa kuu­kau­den TUL:n ja Väi­nö ”Väis­ki” Les­ki­sen (1917-1972) lä­het­tä­mä­nä. Tuk­hol­mas­sa Käh­kö­nen oli Stock­holm Kapp­sim­ningsk­lub­bin (SKK:n) har­joi­tus­ryh­mäs­sä ja ui myös Ruot­sin maa­jouk­ku­e­uima­rei­den kans­sa.34

Väi­nö Les­ki­nen oli pyy­tä­nyt Tuk­hol­mas­sa asu­nut­ta Arvo ”Poi­ka” Tuo­mis­ta (1894-1981) avus­ta­maan Käh­kös­tä Ruot­sin-lei­ril­lä. ”Arvo oli lä­hes aina ilta­päi­vä­har­joi­tus­ten jäl­keen mi­nua odot­ta­mas­sa, ja me­nim­me kah­vil­le ta­ri­noi­maan”, Käh­kö­nen iloit­see ys­tä­vyy­des­tä.35 Käh­kös­tä tu­ke­nut Les­ki­nen oli 1950- ja 1960-lu­vuil­la yksi mer­kit­tä­vim­mis­tä Suo­men So­si­a­li­demo­kraat­ti­sen Puo­lu­een (SDP) po­lii­ti­kois­ta. Arvo Tuo­mi­nen puo­les­taan toi­mi so­tien jäl­kei­si­nä vuo­si­na Työ­väen Sa­no­ma­leh­tien Tie­to­toi­mis­ton TST:n kir­jeen­vaih­ta­ja­na Tuk­hol­mas­sa.

Tuk­hol­mas­sa SKK:n val­men­ta­ja­na toi­mi sak­sa­lai­sen Her­bert Klein -ni­mi­sen ME-ui­ma­rin val­men­ta­ja­na toi­mi­nut un­ka­ri­lai­nen mies. Hel­sin­gin olym­pi­a­lai­sis­sa Klein ylsi prons­sil­le 200 met­rin rin­ta­uin­nis­sa – Käh­kö­sen la­jis­sa. Har­joi­tuk­set Tuk­hol­mas­sa oli­vat Käh­kö­sen mu­kaan itä­eu­roop­pa­lai­seen ta­paan ko­via. Aa­mul­la ui­tiin ur­hei­lu­kes­kuk­sen 50 met­rin ra­dal­la ja ilta­päi­väl­lä Forsgréns­ka Ba­de­tin ly­hy­es­sä al­taas­sa. Var­si­nais­ta omaa val­men­ta­jaa Käh­kö­sel­lä ei ural­laan ol­lut. ”Val­men­ta­ja­ni nimi oli Aku. Am­men­sin op­pe­ja it­sel­le­ni HU:n uima­kou­lus­sa jopa Töf­fi Vir­ta­sel­ta”, Käh­kö­nen ker­too. Päi­vi­sin Käh­kö­nen har­joit­te­li ai­no­a­na TUL:n ui­ma­ri­na yh­des­sä uima­lii­ton mies­uima­rei­den kans­sa joh­ta­ja Toi­vo Aron lu­val­la. ”Noi­hin ai­koi­hin uin kol­mes­ti päi­väs­sä. En­sin ai­kai­sin aa­mul­la uin Hie­ta­nie­men uima­ran­nal­la erää­seen saa­reen ja ta­kai­sin. Sit­ten tree­na­sin ruo­ka­tun­nil­la ja vie­lä il­lal­la seu­ran tree­neis­sä Mus­tik­ses­sa. Tal­vet uin ’Yr­jös­sä’ ja San­dik­sen hal­lis­sa.”36

Olym­pi­a­vuon­na 1952 Käh­kö­nen oli Hel­sin­gin säh­kö­lai­tok­sen pal­ve­luk­ses­sa, eikä koko­päi­vä­työ ym­mär­ret­tä­väs­ti edis­tä­nyt arvo­kil­pai­luun val­mis­tau­tu­mis­ta. On­gel­mia huip­pu-ui­ma­rin ar­keen toi Käh­kö­sen mie­les­tä myös laji­lii­ton joh­to, joka ei en­nen ki­so­ja pi­tä­nyt riit­tä­väs­ti olym­pi­a­uima­rei­den puol­ta uima­sta­di­o­nin vuo­ro­jen ja­os­sa. Liit­to jär­jes­ti kui­ten­kin vii­me het­ken lei­rin Val­ke­a­kos­kel­la – va­li­tet­ta­vas­ti ke­säl­le 1952 tyy­pil­li­ses­sä vii­le­än sa­tei­ses­sa sääs­sä. Ui­ma­reil­la oli puu­tet­ta myös ra­has­ta ja ruo­as­ta. Käh­kö­nen on ker­to­nut, että ai­noa vat­san­sa täy­teen saa­nut ui­ma­ri oli Juha Tik­ka (1929-2001), joka oli tul­lut Val­ke­a­kos­kel­le omal­la moot­to­ri­pyö­räl­lään. ”Sil­lä se ajoi lä­him­pään va­rus­kun­taan syö­mään. Se oli so­ti­las­su­kua ja evers­tin poi­ka. Me muut olim­me hoik­kia kuin kes­ki­tys­lei­ril­tä va­pau­tu­neet tuon har­joi­tus­lei­rin jäl­keen.” Olym­pi­a­lai­siin val­mis­tau­tu­neet ui­ma­rit har­joit­te­li­vat myös Lah­des­sa Kär­pä­sen kan­sa­kou­lul­la.37 ”Vai­keuk­sia li­sä­si se, että jouk­ku­eem­me me­net­ti sak­sa­lai­sen val­men­ta­jan Er­win Si­mo­nin Ve­ne­zu­e­laan. Vara­val­men­ta­ja Tais­to ’Tate’ Kas­vio ei tul­li­lai­se­na kel­van­nut uima­lii­tol­le”, Käh­kö­nen har­mit­te­lee.38 Ur­hei­lu-uran­sa jäl­keen Käh­kö­sen kil­pa­kump­pa­ni, HU:n Juha Tik­ka oh­jau­tui so­ti­las­u­ral­le ja toi­mi muun mu­as­sa Suo­men meri­voi­mien ko­men­ta­ja­na vuo­si­na 1983-1990.

Käh­kö­nen oli 1950-lu­vul­la TUL:n huo­mat­ta­vin mies­ui­ma­ri.39 Hän ui en­sim­mäi­sen vi­ral­li­sen Suo­men en­nä­tyk­sen 100 met­rin per­hos­uin­nis­sa ajal­la 1.08,9.40 Ke­vääl­lä 1952 Käh­kö­nen oli en­sim­mäi­se­nä suo­ma­lai­se­na per­hos­tel­lut 200 met­riä ajas­sa 2.48,0, jon­ka Suo­men Uima­liit­to päät­ti mer­ki­tä muis­tiin. Tu­los­ta ei voi­tu hy­väk­syä Suo­men en­nä­tyk­sek­si, kos­ka laji ei ol­lut SM-kisa­laji.41 Uran­sa koho­koh­das­sa, olym­pi­a­ki­so­jen 200 met­rin rin­ta­uin­nin alku­e­räs­sä, 21-vuo­ti­as Käh­kö­nen ui ajan 2.43,8, min­kä pe­rus­teel­la hä­nen si­joi­tuk­sen­sa oli 18:s. Eu­roop­pa­lai­sis­ta hän oli kah­dek­san­nek­si no­pein ja suo­ma­lai­sis­ta no­pein.42 Käh­kö­nen oli Suo­men mes­ta­ri 100 met­rin per­hos­uin­nis­sa vuo­si­na 1950-1952, 200 met­rin per­hos­uin­nis­sa ja 4 x 100 met­rin seka­uin­ti­vies­tis­sä vuo­si­na 1953-1954 sekä 100 met­rin sel­kä­uin­nis­sa 1951, 1953 ja 1954. Hän saa­vut­ti myös 17 TUL:n mes­ta­ruut­ta hen­ki­lö­koh­tai­sil­la mat­koil­la ja li­säk­si lu­kui­sia vies­ti­mes­ta­ruuk­sia.43

Kol­me­a­kym­men­tä ikä­vuot­ta lä­hes­ty­nyt Käh­kö­nen päät­ti ak­tii­vi­u­ran­sa hil­jal­leen 1950-lu­vun lo­pul­la. Vuon­na 1956 Käh­kö­nen oli 200 met­rin rin­ta­uin­nis­sa Suo­men ti­las­ton 8:s. Jääh­dyt­te­ly­vuo­si­na Käh­kö­nen kuu­lui pari vuot­ta Ku­hien vesi­pal­lo­jouk­ku­ee­seen ja voit­ti TUL:n mes­ta­ruu­den vuo­si­na 1959 ja 1960.44 Uin­ti­ur­hei­lus­ta Käh­kö­nen sai lä­hei­siä ja elin­i­käi­siä ys­tä­vyys­suh­tei­ta. ”Muun mu­as­sa Toi­vo ’Topi’ Myy­ry­läi­nen oli Akul­le hy­vin lä­hei­nen ys­tä­vä 1950-lu­vun alku­vuo­sis­ta läh­tien. Vie­lä sil­loin, kun Aku asui Yh­dys­val­lois­sa ja Topi Thai­maas­sa, heil­lä oli sään­nöl­lis­tä kir­jeen­vaih­toa”, Kai Ha­gel­berg ker­too. Lau­rit­sa­lan Te­räk­sen kas­vat­ti Toi­vo Myy­ry­läi­nen oli Ku­hien en­sim­mäi­nen val­men­ta­ja, Kum­pu­lan maa­ui­ma­lan en­sim­mäi­nen joh­ta­ja ja tun­net­tu myös ur­hei­lu­hie­ro­ja­na.45 Myy­ry­läi­sen ak­tii­vi­kau­sis­ta me­nes­tyk­sek­käin oli vuo­si 1954, jol­loin hän ui yh­des­sä Käh­kö­sen, Juha Ti­kan ja Pent­ti Paat­sa­lon kans­sa Poh­jois­mai­den mes­ta­ruu­den seka­uin­ti­vies­tis­sä.46

”Kyl­lä, olen ol­lut läpi elä­män ui­ma­ri. Pit­kän mat­kan ui­ma­ri en ole kos­kaan ol­lut. Olen vie­lä­kin sprint­te­ri. Spurt­te­ja ve­dän vie­lä­kin mie­lui­ten ja mie­les­tä­ni mel­ko ko­vaa ikää­ni näh­den. En muis­ta isom­pia tau­ko­ja uin­nis­sa­ni pi­tä­nee­ni. Uin­ti on il­mei­ses­ti elä­män­teh­tä­vä­ni. (…) Juu­ri aamu­kah­vit joim­me ja nyt me­nem­me ui­maan. Ulko­al­las on noin 30 met­rin pääs­sä, ja ve­den läm­pö on noin 33 as­tet­ta”, Käh­kö­nen lä­het­tää 57-vuo­tis­hää­päi­vä­ter­vei­siä Flo­ri­das­ta.47 Mas­ters-ui­ma­ri­na Käh­kö­nen oli ak­tii­vi­nen Yh­dys­val­lois­sa vuo­si­na 1991-2006 saa­vut­ta­en ikä­luok­kan­sa kär­ki­si­jo­ja. Yli 60-vuo­ti­ai­den mies­ten 50 jaar­din rin­ta­uin­nis­sa Käh­kö­sel­lä on edel­leen voi­mas­sa ole­va Yh­dys­val­to­jen en­nä­tys vuo­del­ta 1992.48 Hä­nen ai­kan­sa 31,76 vas­taa 50 met­rin rin­ta­uin­nin ai­kaa 35,25. Suo­men mas­ters-uin­ti­en­nä­tys ky­sei­sel­lä mat­kal­la on HU:n Al­bert Kos­tit­si­nil­la jon­ka aika vuo­del­ta 2002 on 35,01.49

Kipupisteitä

So­tien jäl­keen TUL:n jär­jes­tö­voi­man kas­vun osoi­tuk­se­na oli va­lis­tus­työn tar­jon­nan ja jä­sen­kun­nan ak­tii­vi­suu­den li­sään­ty­mi­nen. Va­lis­tus­työs­sä ja kou­lu­tuk­ses­sa kes­kei­sek­si muo­dos­tui Paju­lah­den ur­hei­lu­o­pis­to Nas­to­las­sa, jos­sa aloi­tet­tiin vuon­na 1951 yksi­vuo­ti­nen am­mat­tiin val­mis­ta­va lii­kun­nan­oh­jaa­ja­kou­lu­tus.50 Uin­ti- ja vesi­pal­lo­val­men­ta­ja Tera Lin­na­nen eh­dot­ti vuon­na 1956 Käh­kö­sel­le ha­keu­tu­mis­ta Paju­lah­teen lii­kun­nan­oh­jaa­ja­kou­lu­tuk­seen. Lin­na­nen toi­voi, että Käh­kö­nen oli­si va­lit­tu seu­raa­va­na vuon­na Es­poos­sa avau­tu­vaan lii­kun­ta­neu­vo­jan vir­kaan. ”Kun sit­ten tuo vuo­si oli ku­lu­nut ja anoin tuo­ta vir­kaa, sain ha­vai­ta, että vir­ka oli­kin jo myy­ty po­liit­ti­sel­la leh­mä­kau­pal­la sko­gi­lai­sil­le kurs­si­ka­ve­ril­le­ni”, Käh­kö­nen ker­too.51

Laak­so­lah­den Vi­rin val­men­ta­ja Tera Lin­na­nen oli Käh­kö­sel­le lä­hei­nen tu­ki­ja. ”Lin­na­nen oli tul­lut pyyn­nös­tä­ni HTU:n vesi­pal­lo­jouk­ku­een val­men­ta­jak­si, ja sil­loin olim­me tosi hyvä jouk­kue. Kaik­ki suo­ma­lai­set jouk­ku­eet, muun mu­as­sa HU ja HSS, sai­vat tur­piin­sa Te­ran val­men­nuk­sen ai­ka­na. Sit­ten olim­me Hol­lan­nis­sa pe­laa­mas­sa si­kä­läi­sen työ­läis­ur­hei­lu­lii­ton juh­la­ki­sois­sa. Tu­lim­me sar­jas­sa toi­sek­si. Siel­tä jouk­ku­eem­me kut­sut­tiin Rot­ter­da­miin pe­laa­maan Hol­lan­nin mes­ta­ria vas­taan. Voi­tim­me. Pe­lit Te­ran oh­jauk­ses­sa to­si­aan luis­ti­vat”, Käh­kö­nen ker­too.52

Toi­vo Käh­kö­nen oli jo 1950-lu­vun alku­puo­lel­la poh­ti­nut, oli­si­ko Au­lis-po­jan kan­nat­ta­nut py­syä uran­sa var­hais­vai­hees­sa Hel­sin­gin Ui­ma­reis­sa, kos­ka TUL-seu­ran jä­se­nyy­des­tä koi­tua har­me­ja. On­gel­mat ko­ros­tui­vat Suo­men Uima­lii­ton, TUL:n ja TUK:ta (Työ­väen Ur­hei­lu­seu­ro­jen Kes­kus­jär­jes­töä) puu­han­nei­den jouk­ko­jen suun­nas­ta vuo­si­kym­me­nen puo­li­vä­lin jäl­keen. ”Omien ta­hol­ta on­gel­mia il­me­ni sii­nä vai­hees­sa, kun olin tul­lut Paju­lah­des­ta lii­kun­ta­neu­vo­ja­kurs­sin pää­tyt­tyä Hel­sin­kiin vuon­na 1957. Noi­na ai­koi­na työ­läis­ur­hei­lun ja­kau­tu­mi­nen oli kiih­keim­mil­lään, enkä minä ol­lut eri­tyi­ses­ti mil­lään puo­lel­la. Sain kui­ten­kin kol­met eri vi­hol­li­set. Oli­si pi­tä­nyt osa­ta ot­taa kan­taa eri osa­puol­ten vä­lil­lä, eikä se oi­kein mais­tu­nut. TUL:n ur­hei­li­ja­na olin kuin ’lu­tik­ka sei­nän ja ta­pe­tin vä­lis­sä’. Kaik­ki re­pi­vät omil­le ta­hoil­leen. Oli­ko siis ol­lut suu­ri moka kä­vel­lä alun pe­rin Mus­tik­sen ui­ma­lan por­tis­ta si­sään?”, Käh­kö­nen ky­se­lee it­sel­tään. Kiu­sal­lis­ta oli myös se, että Väi­nö Les­ki­nen oli al­ka­nut in­nos­taa hän­tä vai­moi­neen muut­ta­maan Mus­tik­ka­maan uima­lai­tok­sen var­ti­jak­si, kun Les­ki­sen Heg-ni­mi­nen su­ku­lais­mies oli jää­mäs­sä teh­tä­väs­tä eläk­keel­le. ”Kum­pi­kaan meis­tä ei ol­lut tuol­loin ha­lu­kas nöyr­ty­mään tuol­lai­seen ’erak­ko­e­lä­mään’. Ar­ve­len, että Väis­ki sui­vaan­tui mi­nuun kiel­täy­ty­mi­se­ni ta­kia.”53

TUL:n jär­jes­tö­tais­te­lus­sa HTU oli ot­ta­nut sel­vän kan­nan Käh­kös­tä aut­ta­neen Väi­nö Les­ki­sen aja­man lin­jan puo­les­ta. Les­ki­nen joh­ti TUL:n si­säl­lä so­si­aa­li­demo­kraat­tien ryh­mit­ty­mää, joka oli val­mis pit­käl­le me­ne­vään yh­teis­työ­hön ja liit­to­so­pi­muk­siin SVUL:n kans­sa. Hän sai vas­taan­sa ne so­si­aa­li­demo­kraa­tit, jot­ka ei­vät voi­neet hy­väk­syä TUL:n it­se­näi­syy­den ka­ven­ta­mis­ta ja liit­ty­mis­tä por­va­ril­li­siin eri­kois­liit­toi­hin. TUL:n kan­san­demo­kraat­ti­set seu­rat ja jä­se­net aset­tui­vat TUL:n it­se­näi­syyt­tä aja­neen ryh­mit­ty­män kan­nal­le.54 Les­kis­läi­sen op­po­si­ti­on rin­nak­kais­toi­min­ta oli al­ka­nut ur­hei­lu­o­pis­to­sää­ti­ön puit­teis­sa huh­ti­kuus­sa 1955. Seu­raa­via etap­pe­ja oli­vat muun mu­as­sa HTU:n liit­ty­mi­nen Suo­men Uima­liit­toon ja Ur­hei­lun Tuen pe­rus­ta­mi­nen ke­säl­lä 1956. Vuo­den 1957 lop­puun men­nes­sä TUL:stä oli ero­tet­tu Ur­hei­lun Tu­keen ja por­va­ril­li­siin laji­liit­toi­hin liit­ty­mi­sen ta­kia 19 seu­raa, jois­sa oli yh­teen­sä va­jaat 9 000 jä­sen­tä.55

Ur­hei­lun Tuki aat­teel­li­se­na yh­teis­työ­e­li­me­nä ei voi­nut olla pit­kään rat­kai­su TUL:n ulko­puo­lel­le ajau­tu­neil­le seu­roil­le, kos­ka par­la­men­taa­ri­set kyt­ken­nät syn­nyt­ti­vät pai­nei­ta oman kes­kus­jär­jes­tön pe­rus­ta­mi­seen. Rat­kai­se­vak­si TUK:n syn­nyl­le muo­dos­tui ke­säl­lä 1959 pi­de­tyn TUL:n liit­to­ko­kouk­sen pää­tös sa­noa irti kaik­ki yh­teis­toi­min­ta­so­pi­muk­set SVUL:n laji­liit­to­jen kans­sa. TUK pe­rus­tet­tiin jou­lu­kuus­sa 1959, ja se toi­mi it­se­näi­se­nä jär­jes­tö­nä vuo­teen 1979 asti.

Kau­ko-Aa­tos Levä­aho, joka toi­mi TUK:iin liit­ty­neen, Käh­kö­sen edus­ta­man HTU:n sih­tee­ri­nä vuo­si­na 1947-1964 ja pu­heen­joh­ta­ja­na 1967-1973, tii­vis­tää HTU:n ha­jaan­nuk­sen seu­raa­vas­ti: ”Pek­ka Mar­tin irti­sa­noi uin­nin yh­teis­toi­min­nan uima­lii­ton kans­sa 1956. HTU piti ylei­sen ko­kouk­sen, jos­sa ää­nin 27-0 pää­tet­tiin tur­va­ta seu­ran uin­ti­toi­min­ta. Ku­hiin hou­ku­tel­tiin HTU:sta 5-6 pe­laa­jaa. Sen jäl­keen osa pe­laa­jis­ta, mm. Las­se Sirén, maa­jouk­ku­e­mies, pa­la­si Hel­sin­gin Työ­väen Ui­ma­rei­hin. Mar­tin erot­ti HTU:n TUL:sta, mut­ta kun se ei ol­lut oi­keu­den pää­tök­sen mu­kaan lail­li­nen, hän muu­tat­ti TUL:n sään­nöt ja erot­ti HTU:n tois­ta­mi­seen. HTU:n ha­jo­tus­y­ri­tys oli li­kais­ta po­li­tiik­kaa. Mar­tin oli ot­ta­nut val­lan de­ma­reil­ta TUL:ssa liit­tou­tu­mal­la kom­mu­nis­tei­hin ja saa­tu­aan täs­tä SDP:n tuo­mi­on Mar­tin pe­rus­ti TPSL-puo­lu­een.”56

HTU:sta Suo­men Uima­liit­toon liit­ty­mis­pää­tök­sen jäl­keen eron­neet ja Ku­hia pe­rus­ta­maan ryh­ty­neet nuo­ru­kai­set, Ta­pio Levä­aho ka­ve­rei­neen, oli­vat Suo­men etu­ri­vin ui­ma­rei­ta ja vesi­pal­loi­li­joi­ta. He ei­vät ka­vah­ta­neet sitä, että me­net­ti­vät ero­tes­saan mah­dol­li­suu­den kil­pail­la avoi­mes­ti kan­sain­vä­li­sel­lä ta­sol­la. He tie­si­vät, että al­ka­es­saan edus­taa Ku­hia he jou­tui­si­vat ai­na­kin aluk­si tyy­ty­mään pel­käs­tään TUL:n jär­jes­tä­mään kil­pai­lu­toi­min­taan. Si­ten asi­an peri­aat­teel­li­nen puo­li näyt­ti ol­leen heil­le sit­ten­kin kil­pai­lu­oi­keuk­sia tär­ke­äm­pi. ”Olim­me pe­lan­neet ju­ni­o­ri­vuo­sis­ta läh­tien sa­mas­sa jouk­ku­ees­sa ja tul­leet hen­gel­täm­me var­sin yh­te­näi­sek­si. (…) Pi­din luon­nol­li­se­na, että jos HTU loik­kaa por­va­ri­liit­toon, se yri­te­tään es­tää. Ja jos sii­nä ei on­nis­tu­ta, niin TUL:n uin­ti- ja vesi­pal­lo­toi­min­taa Hel­sin­gis­sä jat­ke­taan vaik­ka uu­des­sa seu­ras­sa”, Ta­pio Levä­aho on ker­to­nut Ka­ler­vo Il­ma­sel­le.57 Au­lis Käh­kö­sen mu­kaan suu­ri osa HTU:n am­mat­ti­tai­toa, jos sitä mi­tat­tiin uin­ti­ur­hei­lun li­säk­si myös uima­näy­tös­ten ja vesi­pal­lo­toi­min­nan jär­jes­tä­mi­ses­sä, siir­tyi Ku­hiin.58 ”Po­ruk­ka oli al­ka­nut in­ho­ta po­li­ti­soi­tu­nut­ta HTU-seu­raa ja sen joh­toa. HTU oli ol­lut to­del­la kiva, jopa iha­nan ko­toi­nen seu­ra, mut­ta jät­kät pi­la­si­vat sen”, Käh­kö­nen muis­te­lee.59

Uran päätteeksi

Ur­hei­lus­ta kiin­nos­tu­neet ete­ne­vät ural­laan tai­pu­mus­ten­sa ja taus­tan­sa suun­tai­ses­ti. Au­lis Käh­kö­sen tai­val olym­pi­a­ur­hei­li­jak­si al­koi lii­kun­nal­li­ses­ti ak­tii­vi­se­na lap­se­na Vii­pu­ris­sa. Oma­eh­toi­sen lii­kun­nan rin­nal­la hän kyt­key­tyi myös seu­ra­toi­min­taan. Sota­vuo­sien ja mo­nien laji­ko­kei­lu­jen jäl­keen Käh­kö­nen kiin­nit­tyi lap­suu­den ja nuo­ruu­den kyn­nyk­sel­lä py­sy­väs­ti uin­tiin. Vaik­ka uin­ti­uran var­hais­vai­hees­sa seu­ran tar­jo­a­ma tuki Käh­kö­sel­le oli so­dan jäl­kei­si­nä vuo­si­na ver­rat­tain löy­hää, se tii­vis­tyi me­nes­tyk­sen myö­tä. Käh­kö­sen lap­suu­den ja nuo­ruu­den kiis­ta­ton ur­hei­luun in­nos­ta­ja ja esi­kuva oli hä­nen isän­sä. Ver­kos­tot ur­hei­lu-uraa tu­ke­neis­ta ja edis­tä­neis­tä ta­hois­ta ei­vät suin­kaan ra­joit­tu­neet ko­din ja uima­seu­ran pii­riin, vaan on­nis­tu­nei­ta ih­mis- ja yh­teis­työ­suh­tei­ta ra­ken­tui laa­jal­ti.

Työ­läis­ui­ma­ri Au­lis Käh­kö­sen ke­hit­tyi no­pe­as­ti kan­sal­li­ses­ti ja kan­sain­vä­li­ses­ti me­nes­ty­väk­si ui­ma­rik­si. Hä­nen uraan­sa var­jos­ti pula-ai­ko­jen li­säk­si aika­kau­del­le tyy­pil­li­ses­ti ur­hei­lun kes­kus­jär­jes­tö­jen kes­ki­näi­nen kiis­ta, joka il­me­ni myös seu­ra­toi­min­to­jen ar­jes­sa ja yk­si­lö­ta­sol­la. Iden­ti­teet­ti­ään ra­ken­ta­nut nuo­ri mies sin­nit­te­li kes­kel­lä ur­hei­lu­po­liit­ti­sia kiis­to­ja. Me­nes­tyk­sen myö­tä Käh­kö­nen sai rin­nal­leen uraa edis­tä­nei­tä vai­kut­ta­jia kor­ke­al­ta po­liit­ti­sel­ta ta­sol­ta. Sen si­jaan yh­tey­det por­va­ril­li­seen uin­tiin oli­vat kai­ken ai­kaa Käh­kö­ses­tä riip­pu­mat­to­mis­ta syis­tä vii­le­ät. Yh­teis­työ­ver­kos­tot uu­siu­tui­vat työ­läis­ur­hei­lun ha­jaan­nuk­ses­sa. Ha­jaan­nuk­sel­la ei kui­ten­kaan ol­lut Käh­kö­sel­le rat­kai­se­vaa mer­ki­tys­tä, kos­ka noi­hin ai­koi­hin hän oli jo päät­tä­nyt huip­pu-ur­hei­lu-uran­sa. Käh­kö­nen ei löy­tä­nyt po­liit­tis­ta ko­ti­aan työ­läis­ur­hei­lun kiis­tois­sa vai­kut­ta­neis­ta po­liit­ti­sis­ta puo­lu­eis­ta, vaan seu­ra­si va­sem­mis­to­lais­ten yh­teen­ot­to­ja puo­lu­eet­to­ma­na, myö­hem­min por­va­ril­li­sen puo­lu­een jä­se­ne­nä.

Elin­ym­pä­ris­tön muu­tok­set muut­toi­neen oli­vat Käh­kö­sen lap­suu­des­sa tois­tu­via. So­dan ta­kia väis­tä­mä­tön läh­tö Vii­pu­ris­ta Ju­van kaut­ta Hel­sin­kiin ja edel­leen Tur­kuun ja ta­kai­sin Hel­sin­kiin edel­lyt­ti Käh­kö­sel­tä so­peu­tu­mis­ta uu­siin ti­lan­tei­siin ja ih­mi­siin. Jat­ku­va ir­rot­tau­tu­mi­nen ja aset­tu­mi­nen voi­vat ai­heut­taa ulko­puo­li­suu­den ja juu­ret­to­muu­den tun­net­ta. Käh­kö­sen ta­pauk­ses­sa näyt­tää kui­ten­kin sil­tä, että muu­tos­ten läpi­käy­mi­nen ydin­per­hees­sä kas­vat­ti hä­nes­sä tun­net­ta sel­vi­ä­mi­ses­tä ja omas­ta pys­ty­vyy­des­tä. Työ­e­lä­mäs­sä yrit­tä­jä­nä ja per­heen isä­nä hän esit­ti myö­hem­min jous­ta­vuut­ta, it­se­näi­syyt­tä ja kek­se­li­äi­syyt­tä. Niin sa­no­tun kan­nat­te­li­ja­suku­pol­ven edus­ta­ja­na hän kas­voi sii­hen, että tois­si­jai­set omat tar­peet si­vuu­te­taan per­heen ko­ko­nai­suu­den hy­väk­si. Sota-ajan lap­suus on ol­lut Käh­kö­sel­le voi­ma­vara, joka epäi­le­mät­tä aut­toi hän­tä aset­ta­maan ur­hei­lun vas­toin­käy­mi­set oi­kei­siin mit­ta­suh­tei­siin.

Liik­keen­har­joit­ta­ja Käh­kö­nen luo­pui ra­vin­to­las­taan ja muut­ti per­hei­neen Yh­dys­val­toi­hin vuo­den 1985 lo­pus­sa. Aluk­si Käh­kö­nen asui Taco­mas­sa Wa­shing­to­nis­sa, jos­sa hän työs­ken­te­li kir­ves­mie­he­nä. Elä­ke­päi­viä Au­lis ja Tui­ja Käh­kö­nen viet­ti­vät Lake Wort­his­sa Flo­ri­das­sa. Au­lis Käh­kö­nen kuo­li Yh­dys­val­lois­sa 20.6.2016.

Viitteet

1 Au­lis Käh­kö­nen 19.10.2015. Kaik­ki Au­lis Käh­kö­sen tie­don­an­not ovat säh­kö­pos­ti­vies­te­jä Tero Mat­ka­nie­mel­le. Tie­don­an­not ovat Tero Mat­ka­nie­men ko­ko­el­mas­sa.

2 Au­lis Käh­kö­nen 3.11.2015.

3 Au­lis Käh­kö­nen 23.10.2015.

4 Au­lis Käh­kö­nen 20.10.2015.

5 Heik­ki­nen, Sep­po 2009. Pe­rus­tuu tele­vi­sio-oh­jel­maan Suo­mi tal­vi­so­das­sa. Haas­ta­tel­ta­vat: Sari Näre, Mart­ti Sii­mes, Mai­re Rim­mi, Kai­no Heik­ki­nen ja Sis­ko Iso­talo. Toi­mit­ta­ja Sep­po Heik­ki­nen.

6 Au­lis Käh­kö­nen 22.10.2015.

7 Au­lis Käh­kö­nen 22.10.2015.

8 Au­lis Käh­kö­nen 22.10.2015.

9 Au­lis Käh­kö­nen 22.10.2015.

10 Au­lis Käh­kö­nen 23.10.2015.

11 Au­lis Käh­kö­nen 25.10.2015.

12 Heik­ki­nen 2009.

13 Au­lis Käh­kö­nen 28.10.2015.

14 Suo­men Uima­lii­ton vuo­si­kir­ja 1957 ja 1959; Au­lis Käh­kö­nen 20.3.2016.

15 Kai Ha­gel­berg 23.6.2015, suul­li­nen tie­don­anto.

16 Au­lis Käh­kö­nen 20.11.2015.

17 Au­lis Käh­kö­nen 1.11.2015.

18 Nygrén, Hel­ge 1986, 11-12. Vii­pu­ri me­ne­tet­ty, mut­ta ei unoh­det­tu ur­hei­lu­kau­pun­ki A.D.-1939. Suo­men ur­hei­lu­mu­se­o­sää­tiö.

19 Ar­po­nen, Ant­ti O. 1994, 142-144. Luo­vu­te­tun Kar­ja­lan ur­hei­lu. Suo­men ur­hei­lu­mu­se­o­sää­tiö.

20 Au­lis Käh­kö­nen 19.10.2015.

21 Ar­po­nen 1994, 168.

22 Au­lis Käh­kö­nen 20.10.2015.

23 Au­lis Käh­kö­nen 19.10.2015, 20.10.2015.

24 Il­ma­nen, Ka­ler­vo 2011, 41. Ku­hat Kum­pu­las­ta. Verk­ko­jul­kai­su: http://www.bi­o­cen­ter.hel­sin­ki.fi/bi/edi­tor/Ku­hat_2.pdf. Lu­et­tu 12.6.2016.

25 Kaar­ti­nen, Aija 1996, 62-74. ”Ui­mi­nen on liik­ku­mal­la kyl­pe­mis­tä”. Te­ok­ses­sa No­kea ja pil­ven­hat­ta­roi­ta – Hel­sin­ki­läis­ten ym­pä­ris­tö 1900-lu­vun vaih­tees­sa. Toi­mit­ta­neet Simo Laak­ko­nen, Sari Lau­ri­la ja Mar­jat­ta Ra­hi­kai­nen. Hel­sin­gin kau­pun­gin­mu­seo.

26 Au­lis Käh­kö­nen 20.10.2015.

27 Au­lis Käh­kö­nen 28.10.2015.

28 Au­lis Käh­kö­nen 29.10.2015.

29 Hen­ti­lä, Sep­po 1984, 123-129. Suo­men työ­läis­ur­hei­lun his­to­ria II 1944-1959. Gum­me­rus.

30 Au­lis Käh­kö­nen 30.10.2015.

31 Au­lis Käh­kö­nen 28.10.2015.

32 Au­lis Käh­kö­nen 29.10.2015.

33 Au­lis Käh­kö­nen 30.10.2015.

34 Au­lis Käh­kö­nen 29.3.2016.

35 Au­lis Käh­kö­nen 1.11.2015.

36 Au­lis Käh­kö­nen 29.3.2016.

37 Mus­to­nen, Pert­ti 2006, 95. Sata al­taas­sa. Suo­men Uima­liit­to 1906-2006. Edi­ta.

38 Au­lis Käh­kö­nen 1.11.2015.

39 Ran­ta­la, Ris­to ja Siuk­ko­nen, Mark­ku 1973, 855. Ur­hei­lum­me kas­vot, osa 4. Vesi­ur­hei­lu, voi­mai­lu, voi­mis­te­lu. Scan­dia Kir­jat.

40 Uin­ti 1953, 88. Suo­men Uima­liit­to ry:n vuo­si­kir­ja.

41 Mus­to­nen 2006, 77.

42 Mus­to­nen 2006, 78-79

43 Ran­ta­la ja Siuk­ko­nen 1973, 855.

44 Il­ma­nen 2011, 73.

45 Kai Ha­gel­berg 28.6.2016, suul­li­nen tie­don­anto.

46 Ran­ta­la ja Siuk­ko­nen 1973, 875.

47 Au­lis Käh­kö­nen 2.11.2015.

48 U.S. Mas­ters Swim­ming, www.usms.org. Lu­et­tu 29.6.2016.

49 Suo­men Uima­liit­to, Suo­men mas­ters-uin­ti­en­nä­tyk­set. www.uima­liit­to.fi. Lu­et­tu 29.6.2016.

50 Hako, Juk­ka 2010, 101-118. Paju­lah­den ur­hei­lu­o­pis­ton kah­dek­san vuo­si­kym­men­tä. Kel­las­tu­pa Oy.

51 Au­lis Käh­kö­nen 1.11.2015.

52 Au­lis Käh­kö­nen 29.3.2016.

53 Au­lis Käh­kö­nen 29.3.2016.

54 Il­ma­nen 2011, 12.

55 Hen­ti­lä 1984, 463.

56 Kau­ko-Aa­tos Levä­aho 1.11.2015, kir­jal­li­nen tie­don­anto.

57 Il­ma­nen 2011, 17.

58 Mus­to­nen 2006, 91.

59 Au­lis Käh­kö­nen 30.10.2015.

Me­ne­tet­ty mut­ta ei unoh­det­tu Vii­pu­ri oli Au­lis Käh­kö­sen syn­ty­mä­kau­pun­ki. Kuva: Eino Par­ta­nen, Tu­run Tork­ke­lin Kil­ta ry.

Ui­ma­rit maa­lis­sa Nor­ja-Suo­mi-maa­ot­te­lun 200 met­rin rin­ta­uin­nin jäl­keen vuon­na 1954. Au­lis Käh­kö­nen (oik.), Erik Gulb­rand­sen ja Kai Ha­gel­berg (vas.)