Työläisurheilun järjestäytyminen
Yksi työläisurheilun ideologisista tavoitteista 1900-luvun alkupuolella oli kasvattaa urheiluseurojen jäsenistä täydellisiä ihmisiä ja sosialisteja. Ideologian taustalla oli 1800-luvun lopulla vahvistunut ajattelu, jonka mukaan liikunta kouli sekä ruumista että sielua. Työväenliikkeen tavoitteisiin tämä liitettiin siten, että sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen uskottiin koittavan vain, jos työläiset nousevat tasaveroiseen asemaan valtaapitävän porvariston kanssa.[1]
Työläisurheilun irtisanoutuminen porvarillisesta urheiluliikkeestä ja julistautuminen osaksi työväenliikettä vaati myös urheilulta uusia perusteluja sen yhteiskunnallisesta luonteesta. Keski-Euroopassa työväen urheiluliike oli vahvasti sidoksissa keskustamarxismiin. Helmut Wagner määritteli teoksessaan ”Sport und Arbeitersport” työläisurheilun työväenkulttuurin muodoksi, jonka perimmäinen tarkoitus oli työväestön joukkovoiman kasvattaminen. Wagner katsoi, että urheilulla oli kaksi merkitystä työväestölle. Ensiksi se auttoi torjumaan työn aiheuttamia terveydellisiä haittoja, ja toiseksi urheilu terästi niitä fyysisiä ja henkisiä ominaisuuksia, jotka olivat tarpeen luokkataistelussa.[2]
Suomessa työväen urheiluliikkeessä voidaan hahmottaa ennen ensimmäistä maailmansotaa ainakin kolme erillistä kehitysvaihetta. Ensimmäisen jakson muodostavat 1800-luvun viimeiset vuosikymmenet 1870–1900. Tätä vaihetta voidaan kutsua työläisurheilun wrightiläiseksi vaiheeksi. Toinen jakso käsittää vuodet 1902–1912. Tuona aikana syntyi ja kehittyi työväenliikkeen poliittisiin tavoitteisiin sitoutunut työväenliike edelläkävijänään vuonna 1902 perustettu Helsingin Työväenyhdistyksen Voimistelu- ja Urheiluseura Jyry. Tämän jakson tärkeä välietappi on vuosi 1905, jolloin suurlakon seurauksena työväenliikkeen järjestöjen määrä kasvoi valtavasti ja valtiolliset olot vapautuivat. Kolmas jakso, 1912–1918, on työläisurheiluseurojen yhteistyön syntymisen vaihe, jolloin Helsingin Jyryn aloitteesta käynnistyivät työläisseurojen yhteisen liiton perustamishankkeet. Toinen kuvaava piirre tälle jaksolle on merkittävät teoreettiset oivallukset liiketoiminnan merkityksestä erityisesti tuotantoprosessin kuluttamalle työläiselle.[3]
Pelkkä käsite ”työläisurheilu” ilmaisee toisenlaisuutta ja eroa, jopa vastakkaisuutta porvarilliseen liikuntakulttuuriin verrattuna.[4] Suomen ensimmäinen työväestölle tarkoitettu urheiluseura oli Helsingin Ponnistus. Seuran vahvana taustavoimana oli vahtimestari Viktor Damm. Häntä on luonnehdittu muun muassa yhteiskunnalliseksi idealistiksi, joka toimi lähimmäisenrakkauden ja uskonnollisten ja isänmaallisten ihanteiden hengessä. Damm on todennut: ”Ruumis on sielun välikappale ja palvelija kaiken hyvä, jalon ja oikean asian toteuttamiseksi maan päällä. Kun sitä harjoitamme, emme sitä yksin harjoita, vaan samalla harjoitamme sieluamme, tahtomme voimaa sitä hallitsemaan ja ohjaamaan.” Damm edusti wrightiläisyyttä eli teollisuusjohtaja Julius von Wrightin ajamaa aatetta. Wrightiläisiä työväenyhdistyksiä voitiin pitää melko sovinnollisina, koska niiden johtohenkilöstö koostui usein porvareista.[5] Wrightiläisellä kaudella työväen järjestötoiminnan johto suhtautui liikuntaan myönteisesti. Liikkeen radikalisoituessa myös johdon suhtautuminen liikuntaharrastukseen muuttui aikaisempaa kielteisemmäksi.[6]
Viktor Damm sai paljon vaikutteita valistusajan filosofian ihanteista – erityisesti Jean-Jacques Rousseau ja John Locke olivat Dammin esikuvia. Damm kannatti myös saksalaista voimistelujärjestelmää. Myöhemmin etenkään äärivasemmisto ei juuri kannattanut Dammin tavoitteita. Myönnettiin, että Damm ajoi yhteiskunnallisia tavoitteita, kuten heikkojen ja alistettujen avustamista, mutta hän ei ottanut huomioon yhteiskunnallisia epäkohtia eikä reaalista tilannetta puhumattakaan niiden syistä.[7] ”Dammilaisuus” painotti monipuolisuutta. Voimistelun ohella oli syntynyt kilpailuja eri työläisseurojen välillä muun muassa yleisurheilussa, painissa, hiihdossa, pyöräilyssä ja uinnissa. Vuonna 1902 Ponnistus järjesti Helsingissä Hesperian puistossa jopa ”Olympian kisat”.[8]
Työläisurheiluseuroissa voimistui pitkin 1910-lukua pyrkimys eriytyä porvariseuroista ja viime kädessä koko Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitosta SVUL:sta.[9] Pyrkimys oli ainakin osittain seurausta SVUL:ssa alusta asti ilmenneestä käytännöstä syrjiä työväestön edustajia johtoelinten valinnoissa. Tilanne johtui Ivar Wilskmanin ja muiden SVUL:n johtomiesten käsityksestä, että urheiluliikkeen johdon piti olla niin sanotun sivistyneistön käsissä. Työläisurheiluseurojen protestit olivat turhia. Ristiriitoja aiheuttivat myös urheilukenttien ja -salien käyttö, kilpailujen järjestämisoikeudet ja muut vastaavat seikat. Voidaan väittää, että työläisurheiluseurojen elintila SVUL:ssa kaventui selvästi. Tämän seurauksena esimerkiksi Suomen suurin työläisurheiluseura Helsingin Jyry ylläpiti ajatusta omasta työväen urheiluliitosta, mutta oman liiton perustaminen ei kuitenkaan heti onnistunut. Sen sijaan oman urheilulehden perustaminen nähtiin jo realistiseksi mahdollisuudeksi. Oma Työväen Urheilulehti (TUL-lehti) oli vastaus Suomen Urheilulehden porvarilliseen linjaan.[10]
Työväen Urheilulehden perustamisella oli epäilijänsäkin. Kysymyksiä herätti muun muassa julkaisun kannattavuus. Lisäksi oikeaksi järjestykseksi ajateltiin ensin oman liiton ja vasta sitten lehden perustaminen. Vastauksesta huolimatta Työväen Urheilulehti Osakeyhtiö perustettiin maaliskuussa 1917. Lehti otti tehtäväkseen työväestön aktivoinnin urheilun harrastajina ja määritteli yhdeksi päämääräkseen oman työläisurheiluliiton perustamisen.[11]
Työväen Urheilulehti ilmestyi ensimmäisen kerran 8.6.1917, ja sen painos oli 18 000 kappaletta. Lehti toi julki tehtävänsä ja lupasi levittää tietoa kaikista urheilumuodoista. Julkaisu ei tosin rajautunut pelkästään urheiluun, vaan se suuntautui yleisen työväenliikkeen ohjelman mukaisesti. Siksi lehdessä kirjoitettiin myös työehdoista ja työpaikkojen olosuhteista. Edelleen Työväen Urheilulehti toimi hyvin voimakkaasti itsenäisen työväen urheiluliiton puolesta. Omaa lehteä ja omaa liittoa pidettiin työväenliikkeessä itsestäänselvyytenä.[12]
Työväen Urheiluliitto perustetaan
Valkoiset joukot juhlivat toukokuussa 1918 sisällissodan voittoa: sosialismin tulo Suomeen oli torjuttu. Vaikka valkoiset olivat voitostaan iloisia, he olivat myös järkyttyneitä. Sotaan lähtiessään he olivat ajatelleet kamppailevansa Suomen itsenäisyyden puolesta, muta todellisuudessa he päätyivät verisiin taisteluihin toisia suomalaisia vastaan. Oikeisto piti punaisten kapinaa petoksena, jonka anteeksiantaminen oli vaikeaa. Punaiset vastaavasti olivat pettyneitä sodan lopputulokseen. Tappio oli murskannut heidän unelmansa oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, ja tuhannet punaiset viruivat surkeissa oloissa vankileireillä. Vapautuneet punavangit tuomittiin yleensä menettämään kansalaisluottamuksensa, eli he eivät saaneet äänestää vaaleissa tai osallistua politiikkaan.
Sisällissodan seurauksena suomalainen urheiluseurakenttä jakaantui vuosikymmeniksi kahtia. Työväen Urheiluliiton perustamisen taustalla oli SVUL:n päätös erottaa keskuudestaan ne seurat, joiden jäsenet olivat kuuluneet sisällissodan punakaarteihin. Heinäkuussa 1918 pidettiin Pohjois-Savon SVUL:n piirin kokous, jossa ratkaistiin kapinaan osallistuneiden seurojen kohtalo. Kokous päätti yksimielisesti erottaa ”kapinaa” avustaneet seurat tai ne seurat, joiden jäsenistä suurin osa oli ollut mukana. Marraskuun 24. päivänä 1918 SVUL:n liittokokous erotti kaikki ne 49 työläisurheiluseuraa, jotka olivat osallistuneet sisällissotaan komppanioina tai ryhminä. Myös ne seurat, joiden jäsenistöstä vähintään puolet oli taistellut punakaartissa, erotettiin.[13]
Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton liittokokouksessakaan ei oltu täysin yksimielisiä erottamiskysymyksestä, sillä monet olisivat tyytyneet lieviin toimenpiteisiin. Sisällissota oli kuitenkin vienyt liikkumatilan liberaalilta ajattelulta. Valtaosa urheilujohtajista kuului nationalistisiin piireihin. Jyrkkää linjaa ajoi muun muassa itsekin sodassa haavoittunut Kustaa Eemil Levälahti. Lauri Pihkala arvioi SVUL:n päätöksen oikeaksi, mutta piti tarpeellisena antaa ehdonalalaiseen vapauteen päässeille mahdollisuuden asteittaiseen ”armahdukseen”. Myöhemmin Pihkala tosin kiristi kantaansa: ”Marxilaisilta ei tarvita mitään.”[14]
Työväen Urheiluliiton perustamiskokouksessa 26.1.1919 osallistui yhteensä 56 seuraa, jotka edustivat 7 728 urheilijaa. Kokouksessa luotiin liiton säännöt ja periaatteet varsinaista toimintaa varten. Edelleen luotiin rakenteet voimistelun, yleisurheilun, uinnin, painin ja talvilajien organisaatioille. Lisäksi naisurheilu sai oman jaostonsa. TUL:n ensimmäinen puheenjohtaja Eino Pekkala painotti järjestön merkitystä työväenluokan oleellisena osana.[15] Näin Pekkala oli samoilla linjoilla keskieurooppalaisten teoreetikoiden kanssa työläisurheilun asemasta työväenliikkeessä. Keskustamarxilainen työväenkulttuurinäkemys hallitsikin 1920-luvulla vahvasti koko sosiaalidemokraattista kansainvälistä työväenliikettä, ja sillä oli keskeinen asema myös TUL:n ideologiassa.[16]
Ideologinen tavoite oli kuitenkin vaikea jalkauttaa urheiluseuroihin niin järjestäytymättömän työläisurheilun kuin Työväen Urheiluliitonkin aikana. Siten suunnitelmallista kasvatustoimintaa esiintyi vähän, ja seurat keskittyivätkin mieluummin urheilumahdollisuuksien tarjoamiseen. Työläisurheiluseuroissa esiintyneeseen kasvatukseen ja oppimiseen, siis poliittiseen sosialisaatioon, vaikutti seuran poliittinen suuntautuminen. Seuroissa, joita syytettiin kommunistisesta toiminnasta, oli eniten poliittista kasvatustoimintaa. Vähiten poliittista kasvatusta ilmeni oikeistososiaalidemokraattisissa seuroissa.[17]
Poliittisen jaon merkitystä ja syvyyttä pidettiin todennäköisesti suurena ongelmana, mutta jälkikäteen katsottuna TUL:n perustamisella oli myös yhteiskuntaa rakentavia vaikutuksia. Konfliktit ja vastakohtaisuudet eivät aina vain revi, vaan niillä voi olla myös kannustavaa ja rakentavaa vaikutusta. Vuoden 1918 tapahtumien ja TUL:n perustamisen kautta eri poliittisten leirien ihmisille avautui itse asiassa mahdollisuus kehittää urheilutoiminnan muotoja ja uhrata aikaansa juuri heille itselleen sopivassa ympäristössä.[18]
Pian TUL:n perustamisen jälkeen alettiin SVUL:n perustasolla vaatia yhteistoiminnan aloittamista uuden liiton kanssa. Vaatimuksen takana olivat erityisesti painijat ja nyrkkeilijät, joilta puuttui kahtiajaon vuoksi harjoittelu- ja kilpakumppaneita. Jo vuonna 1920 tilanne SVUL:n johdossa kiristyi niin, että toimitusvaliokunta päätti erota, jos liittohallitus asettuisi puoltamaan vaadittua yhteistoimintaa. Yhteistyötä vastustettiin SVUL:ssa poliittisten seikkojen vuoksi. Aloite oli lähtenyt perustasolta sellaisessa sävyssä, että SVUL:a vaadittiin myöntämään vastuunsa vuoden 1918 erottamispäätöksestä ja sen seurauksista. Hankkeen edistäjät halusivat myös yhteistyön tapahtuvan yhdenvertaisuuden pohjalta.[19]
Suomen työläisurheilun vahva kehitys antoi osaltaan nostetta kansainvälisen työläisurheilun organisoitumiselle. Luzernin urheiluinternationaali ryhtyi perustamisesta lähtien taisteluun työläisurheilun aatteellisen hengen puhtaana säilymisen puolesta. TUL oli yhdessä belgialaisten, saksalaisten, englantilaisten, ranskalaisten, sveitsiläisten ja tšekkien työläisurheilujärjestöjen kanssa Luzernin urheiluinternationaalin perustajajäsen. Luzernin kokouksessa vuonna 1920 päätettiin, että ”yhteistoiminta porvarillisten urheilujärjestöjen kanssa on lopetettava kaikissa maissa”.[20]
TUL:lle kansainvälisten suhteiden aikaansaaminen oli monista syistä välttämätöntä. Työläisurheilun ihanteena nähtiin kansainvälisyys, jonka pohjalta oli mahdollista rakentaa vastapaino porvarilliseksi nähdylle olympialiikkeelle ja nousta kaikin tavoin SVUL:n kilpailijaksi. Luzernin internationaalin virallinen nimi oli suomeksi ”Kansainvälisen fyysisen kasvatuksen ja työläisurheilun liitto”, mutta lyhenteet olivat ongelmallisia. Siitä käytettiin saksankielistä lyhennettä LSI (Luzerner Sportinternationale), suomenkielistä lyhennettä LUI (Luzernin urheiluinternationaali) tai SUI (Sosialistinen urheiluinternationaali), eivätkä nämä lyhenteet olleet ainoita.[21]
Kansainvälisen työläisurheilun varsinaista kulta-aikaa olivat 1920-luku ja 1930-luvun alku, jolloin sosialistiseen urheiluinternationaaliin kuului noin 1,8 miljoonaa jäsentä kaikkiaan 20 maasta. Suomen TUL oli urheilullisesti vahvimpia internationaalin jäsenliittoja. Fasismi hävitti 1930-luvulla työläisurheilun useimmista maista, ja toisen maailmansodan aikana toiminta lamaantui kokonaan. Toiveet yhden ja yhteisen työläisurheiluinternationaalin perustamisesta olivat vuonna 1945 varsinkin Länsi-Euroopassa hyvin korkealla, mutta toiveet kariutuivat kylmään sotaan: Neuvostoliitto halusi näyttää yhteiskuntajärjestelmänsä voimaa myös urheilun kansainvälisellä huipulla. Kansainvälinen työläisurheilu ei enää elpynyt entiseen kukoistukseensa.[22]
TUL Kuopiossa
Ennen vuotta 1907 urheiluseura Kuopion Reippaassa oli työläisnuoria, jotka esittivät seuran johdolle toiveita myös työväenliikkeen huomioimisesta. Nämä ajatukset eivät saaneet Reippaan johdossa suurta kannatusta. Siksi työläisnuorten ajatuksiin jäi kytemään ajatus oman työläisurheiluseuran perustamisesta. Viljam Kolehmaisen aloite aiheutti porvareiden keskuudessa suurta hämmennystä, kun Reippaasta erosi kymmenkunta jäsentä vuonna 1907 ja perusti Kuopion Riennon. Aluksi Kuopion työväenyhdistys suhtautui urheiluharrastukseen penseästi, sillä se oli sitä mieltä, että ”retkuilu” vierottaisi työläisnuorisoa työväen riennoista. Myöhemmin Kuopion Riennosta tuli kuitenkin työväenyhdistyksen alaosasto, joka takasi hyvät mahdollisuudet saada käyttöön työväenyhdistyksen harjoitustiloja. Riennon vahva laji oli voimistelu. Talvisin seurassa harrastettiin hiihtoa ja kesäisin yleisurheilua. Seurasta kasvoi vähitellen valtakunnallisesti huomattava työläisurheiluseura. Erityisesti Kolehmaisen veljessarja teki seuraa tunnetuksi.[23]
Riennon toiminta käynnistyi ripeästi, ja seuran jäsenmäärä kohosi nopeasti. Nuoren valtion sisäinen tilanne ja sisällissota kuitenkin vaikeuttivat urheiluseurojen toimintaa. Sisällissodan jälkiseuraamuksissa SVUL:n Pohjois-Savon piiristä erotettiin Kuopion Riennon lisäksi Iisalmen Vesa, Suonenjoen Kunto, Keiteleen Jyske ja Iisveden Vesa. Samalla piirin johtokunnasta erotettiin näiden seurojen edustajat. Erottamispäätös herätti seuroissa hämmennystä. Katsottiin, etteivät ne seuroina voineet olla mukana kapinassa, vaikka joku seuran jäsenistä olikin ollut mukana punakaartissa. Esimerkiksi osa Kuopion Riennon jäsenistä kääntyi erottamispäätöksen vuoksi liiton puoleen ja tiedusteli, pystyvätkö he olemaan sen jäseniä, vaikka eivät enää kuuluneetkaan piiriin. Lisäksi osa erotetuista jäsenistä esitti todisteita, joiden mukaan Riento olisi yrittänyt estää jäseniään liittymistä kapinajoukkoihin. Riento toimi Kuopion työväenyhdistyksen alaosastona vuoteen 1918 asti. Rientolaiset olivat voimakkaasti mukana perustamassa Työväen Urheiluliittoa vuonna 1919.[24]
Kuopion Riennon rinnalle perustettiin vuonna 1919 toinen työläisurheiluseura, Männistön Elo. Paikallisen seurakentän tarkastelu osoittaa, että porvarillisia seuroja oli kaupungissa kuitenkin selvästi enemmän. Työväen urheiluliikkeen toimintaedellytyksiin heijastui 1920-luvun alkupuolella edelleen sisällissodan lopputulos. Vaikka urheiluelämässä vaikuttaneet sisällissodan valkoiset voittajat uskoivat urheilun eheyttävän yhteiskunnan, jako työläisurheiluun ja porvarilliseen urheiluun oli tapahtunut.[25] Kuopiossa toimi yksitoista urheiluseuraa 1920-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä Kuopioon perustetiin seitsemän uutta urheiluseuraa. Toiminta oli urheilulautakunnan pöytäkirjoja ja muuta aineistoa tutkineen Asser Markkasen mukaan ”pirteätä ja tuloksia tuottavaa”. Varsinaisen harjoittelutoiminnan ohella Kuopiossa järjestettiin myös merkittäviä urheilutapahtumia. Kuopiolaisen talviurheilun kohokohdaksi muodostuivat Puijon kisat.[26]
Kuopiossa vuonna 1921 pidetty TUL:n liittokokous tunnusti naisten aseman liitossa. Mainittakoon, että kokousedustajia oli 75 ja heistä vain kaksi naista. Toinen naisedustajista oli kuopiolainen Anni Virkkunen.[27] TUL:oon perustettiin naisjaosto, joka alkoi suunnitella naisten urheilun ohjausta ja toiminnan omaa suuntaa. Ensimmäisen vuoden aikana naisten urheilukilpailuja pidettiin piireissä ja seuroissa miesten järjestämissä kilpailuissa. Talvikaudella hiihto ja voimistelu olivat pääosassa, kesäisin uinti ja yleisurheilu.[28]
Sotien jälkeen kuopiolaista liikuntakulttuuria leimasi paitsi työläisurheilun myös uusien urheilulajien esiinmarssi. Vaikka jääkiekkoa oli Suomessa pelattu jo 1920-luvulta lähtien, lajin harrastus vakiintui Kuopiossa vasta 1940-luvun lopulla. Kuopiolaisten jääkiekkoharrastus alkoi Kuopion Palloseuran (KuPS:n) historiikin kirjoittajan Erkki Tuunasen mukaan siitä, kun syksyllä 1947 Suomen jääkiekkomaajoukkue etsi harjoittelupaikkaa tavallista pohjoisempaa päästäkseen harjoittelemaan jäälle mahdollisimman aikaisin. Maajoukkueen leirin innostamana jääkiekkoa alettiin pelata KuPS:n lisäksi Kuopion Eräveikoissa, Kalevan Pallossa, Puijon Pallossa ja hieman myöhemmin Kelta-Mustissa.[29]
Toisen maailmansodan jälkeen uudet kaupunginvaltuutetut joutuivat monien merkittävien päätösten tekijöiksi. Paineita myös urheilun ja muun kulttuurin tilojen kohentamisesta tuli monelta taholta. Sotaa edeltävään aikaan verrattuna TUL hyötyi poliittisen vasemmiston noususta. Sotavuosien jälkeen suomalaista urheiluelämää leimasi keskusjärjestöjen SVUL:n ja TUL:n välinen kamppailu seurojen jäsenistä. Innostus liikuntaan ja urheiluun oli valtaisaa. Lapset ja nuoret vanhempineen täyttivät urheilukilpailuiden katsomot.[30]
Savossa sosiaalidemokraattien ja kommunistien huonot välit ilmenivät työläisurheilijoiden keskuudessa. Alkuna tapahtumille oli se, että elokuussa 1948 TUL:n Kuopion piiritoimikunta erotti sosiaalidemokraattisen piirisihteerin ja tilalle valittiin kansandemokraatti. Tapahtuman vuoksi sosiaalidemokraatit järjestivät laajan kampanjan, jonka tarkoituksena oli saada piirijärjestö haltuun sitä niukalla enemmistöllä hallinneita kansandemokraateilta. TUL:n liittotoimikunnan edustajat Pekka Martin ja Veikko Jalava selvittivät, mihin kommunistiseurojen kannatuksen lisäys Kuopiossa perustui. Martinin ja Jalavan selvityksistä ilmeni, että Suonenjoen Vauhdin tapauksessa jäseniä oli merkitty jopa hautakivistä. Lisäksi muutamassa kyläseurassa oli tilitetty enemmän jäseniä kuin koko kylässä oli asukkaita. Seppo Hentilän mukaan väärinkäytöksiä esiintyi myös sosiaalidemokraattien puolella.[31]
Lopulta TUL:n Kuopion piiri jakaantui kahtia helmikuussa vuonna 1950. Hajonneen piirin kumpikin osapuoli nosti kanteen toista osapuolta vastaan. Sosiaalidemokraatit eivät odottaneet oikeuden päätöstä, vaan he perustivat joulukuussa 1950 TUL:n Savon piirin. Kansandemokraatit hävisivät kamppailun maakunnan työläisurheilijoista, sillä heidän johtamansa seurat alkoivat liittyä uuden piirin alaisuuteen. Suomen Kommunistisen Puolueen urheilujaosto (SKPu) kehotti TUL:n Kuopion piirin seuroja liittymään ”hiljaisesti” TUL:n Savon piiriin. Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP:n) puheenjohtaja Aimo Aaltonen kehotti kommunisteja valtaamaan Savon piirin. Entiseen Kuopion piiriin verrattuna Savon piirin alueellista painopistettä siirrettiin etelämmäksi. Savon piirin keskuspaikaksi tuli Kuopion sijasta Pieksämäki.[32] Nykyisin TUL:n Savon piirin keskuspaikka on Varkaus.
[1] Keskinen 2011.
[2] Hentilä 1982, 22–23.
[3] Laine 1978, 9.
[4] Sironen 1988, 19.
[5] Kempas 1986, 42–43.
[6] Wirilander 2008, 555; Hentilä 1982, 39–40.
[7] Kempas 1986, 43.
[8] Kempas 1986, 51.
[9] Matkaniemi 1999, 51.
[10] Vasara 2004, 16–17.
[11] Vasara 2004, 16–17.
[12] Kempas 1986, 62.
[13] Kempas 1986, 65.
[14] Kokkonen 2008.
[15] Kempas 1986, 68–69.
[16] Hentilä 1982, 23.
[17] Keskinen 2011.
[18] Allardt 2000, 18.
[19] Laine 1987, 27.
[20] Nygrén 1968, 15.
[21] Hentilä 1982, 137.
[22] Hentilä 2010.
[23] Tuomisto 1982, 118–121.
[24] Arponen ja Parviainen 1985, 19.
[25] Viita 2003, 237, 254.
[26] Markkanen 1961, 35.
[27] Laine 2000, 52.
[28] Laine 2000, 57.
[29] Tuunanen 1983, 46.
[30] Itkonen 1996, 222.
[31] Hentilä 1984, 231.
[32] Tuomisto 1989, 28; Hentilä 1984, 233–234.
Rientoa vuosisata sitten. Urheiluseura Riennon jäsenet järjestäytyneinä kaupungintalon juhlasaliin Victor Barsokevitschin ottamaan valokuvaan. Anni Virkkunen, aktiivinen työläisurheilunainen, poseraa kolmannessa rivissä vasemmalta yhdentenätoista. Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.
“Sisällissodan seurauksena suomalainen urheiluseurakenttä jakaantui vuosikymmeniksi kahtia.”